Suurin osa asunnottomista ei nuku puiston penkillä. He yöpyvät ystävien sohvilla, sukulaisten luona tai erilaisissa väliaikaisissa yösijoissa. Asunnoton saattaa istua vieressäsi kirjastossa, bussipysäkillä tai juoda kahvia naapuripöydässä kauppakeskuksessa. Monet käyvät töissä, opiskelevat, hoitavat lapsiaan ja yrittävät elää arkeaan niin, ettei kodittomuus näy muille.

Turussa toteutettiin äskettäin asunnottomuuden katulaskenta. Yksi kiinnostavista havainnoista ei koskenut asunnottomia vaan meitä muita. Kyselyyn osallistuneet yllättyivät siitä, että asunnottomuutta kartoitettiin kirjastoissa, asemilla ja kauppakeskuksissa. Asunnoton kulkeekin samoja reittejä, käyttää samoja palveluja ja elää samaa kaupunkia kuin me kaikki.

Yli vuosikymmenen jatkuneen myönteisen kehityksen jälkeen asunnottomuus on kääntynyt Suomessa kasvuun. Turussa yhä useampi on vailla vakituista asuntoa. Vuonna 2025 kaupungissa oli 467 yksinelävää asunnotonta. Väkilukuun suhteutettuna Turku kuuluu Suomen suurimpiin asunnottomuuskaupunkeihin. Asunnottomuus ei kuulu jonnekin muualle, eikä koske vain joitakin toisia vaan on totta keskellämme.

Turussa asunnottomuutta pyritään ehkäisemään etsimällä ihmisiä sieltä, missä he liikkuvat: kirjastoista, ruoka-avun piiristä ja kaupungin kaduilta. Ajatus on yksinkertainen mutta tärkeä. Apua ei pidä tarjota vasta silloin, kun koti on jo menetetty.

Kodin merkityksen ymmärtää usein vasta, kun siitä joutuu luopumaan. Koti ei ole vain osoite. Se on paikka, jossa omaa olemassaoloaan ei tarvitse selittää ja jossa voi tuntea kuuluvansa johonkin.

Siksi asunnottomuus ei ole vain asumisen ongelma. Se on myös turvallisuuden, osallisuuden ja ihmisarvon kysymys. Diakonissalaitoksen tuoreen Ihmisarvobarometrin mukaan suomalaiset pitävät asunnottomuutta yhtenä vakavimmista huono-osaisuuden muodoista. Näkemys on yhtenäinen vastaajien taustasta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta.

Erityisen haavoittuvassa asemassa ovat nuoret, jotka ovat kasvaneet lastensuojelun sijaishuollossa. Jos koti on ollut lapsuudessa väliaikainen tai jatkuvasti muuttuva, myös kasvu aikuisuuteen voi olla tavallista hauraampaa. Kuka kantaa vastuuta silloin, kun oma tukiverkko puuttuu?

Puhumme usein oikeudesta asumiseen. Harvemmin muistamme, että oikeudet synnyttävät myös vastuuta. Tutkija Veera Niemi on muistuttanut, että vastuu ei kuulu vain kunnille, hyvinvointialueille tai valtiolle, vaan myös yhteisöille, naapureille, järjestöille, seurakunnille ja meille jokaiselle.

Kodin menettäminen on asunnottomuuden suuri tragedia. Sen taustalla on usein erilaisia vastoinkäymisiä: sairautta, köyhyyttä, velkaantumista tai yksinäisyyttä. Asunnottomuus voi tehdä ihmisestä näkymättömän. Tunnistamme ongelman, mutta emme näe ihmistä sen takana.

Jokainen asunnoton on jonkun lapsi, ystävä, työtoveri tai naapuri. Hän on näkyvillä mutta helposti näkymätön. Ensimmäinen askel kohti ratkaisua on, että oppisimme näkemään toisemme.

Julisteiden ja lippujen yläpuolella oli suuri käsin kirjoitettu teksti: Emme suostu olemaan vihollisia.

Ionan luostarisaari tunnetaan rukouksesta, hiljaisuudesta ja yhteisöelämästä. Se ei kuitenkaan ole paikka, jonne voisi paeta maailmaa. Päinvastoin. Saaren rukouskirjassa pyydetään: ”Vie meidät ulos, kaikkialle sinne, missä ihmiset kohtaavat maailman risteyksissä.”

Yhteisön tinkimättömyys ei ole jättänyt rauhaan. Ajasta Ionassa on kulunut jo aikaa, mutta siitä lähtien mukanani on kulkenut yhteisön voimallinen ajatus: Emme suostu olemaan vihollisia. Se ei ole toive maailman muuttumisesta. Se on sitoutumista omaan tapaan olla maailmassa.

Lause on palannut mieleeni yhteiskunnallista keskustelua seuratessa. Vastakkainasettelusta on tullut poliittisen keskustelun polttoaine. Näkyvyyttä saa, kun osaa kärjistää, leimata ja ymmärtää tahallaan väärin. Algoritmit palkitsevat konfliktin. Mitä voimakkaampi viholliskuva on, sitä enemmän saa huomiota.

Demokratia ei elä siitä, että olemme asioista samaa mieltä. Demokraattinen yhteiskunta tarvitsee arvokeskustelua ja ihmisiä, jotka uskaltavat puolustaa sitä, minkä kokevat oikeaksi. Se tarvitsee myös vallan haastamista, epäkohtien esiin nostamista ja rohkeutta vaatia oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa.

Vihollisuudesta kieltäytyminen ei tarkoita erimielisyyksien kieltämistä. Julisteen viesti ei ole, että meidän tulisi pitää toisistamme, ajatella samalla tavalla tai olla asioista samaa mieltä. Sen sijaan meidän tulisi nähdä toisessa ihminen.

Viholliskuviin sortuminen on inhimillistä. Ne tarjoavat yksinkertaistuksia, joita levoton aika kaipaa. Kompleksisen maailman synnyttämä epävarmuus luo tarpeen yksinkertaisiin selityksiin. Näin maailmaa jakautuu hiljalleen leireihin. Me olemme hyviä, nuo pahoja. Me puolustamme, he uhkaavat. Meillä on syymme, heillä tekosyynsä.

Kiusaus piirtää hyvän ja pahan rajoja ihmisryhmien välille on ihmiselle tuttua. Mustavalkoinen maailma houkuttelee, mutta se on vaarallinen kahtiajako. Hyvän ja pahan raja kun ei kulje ihmisryhmien välillä, vaan jokaisen ihmisen ja yhteisön sisällä. Jokaisessa meissä on ennakkoluuloja ja avarakatseisuutta, itsekkyyttä ja anteliaisuutta, kykyä rakastaa ja kykyä satuttaa.

Ionan luostarin ruokasalissa istui ihmisiä eri puolilta maailmaa monenlaisista kristillisistä perinteistä. Saman pöydän ääressä oltiin joistakin asioista erimielisiä. Silti ihmiset söivät yhdessä, pesivät astioita yhdessä ja rukoilivat yhdessä. Tämä oli vahva kokemus ja enemmän kuin vain puhetta dialogista.

Viholliskuva särkyy läheisyydessä ja ihmisten kohtaamissa. Ihmistä, jonka kanssa on jakanut saman ruokapöydän, on vaikeampi vihata. Eri tavalla ajattelevien ja eri tilanteissa elävien kuunteleminen ja kohtaaminen ovat ymmärryksen avaimia. Eri tavalla ajattelevien demonisoiminen on pelottavaa, ei erimielisyys.

Mitä sitten pitäisi ajatella siitä, kun toinen tekee pahaa? Kun valtio hyökkää naapurimaahan. Kun ihmisiä sorretaan. Kun valheita levitetään tarkoituksella.

Vääryyttä on vastustettava ja moraalisia rajoja tarvitaan. Pahaa ei pidä hyväksyä, eikä selittää pois. Valppautta tarvitaan niissäkin hetkissä, kun toisen teot ovat niin pahoja, että ajatus vihollisuudesta tuntuu kohtuulliselta ja oikeudenmukaiselta.

Maailma ei muutu sillä, että kaikki ajattelevat samalla tavalla. Demokratia ei vahvistu yksimielisyydestä. Mutta se murenee, kun alamme nähdä toisemme vihollisina.

Siksi palaan mielessäni yhä uudelleen Atlantin laidalla sijaitsevalle saarelle ja ruokasalin seinälle kiinnitettyyn julisteeseen: Emme suostu olemaan vihollisia.

Marraskuussa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa järjestetään seurakuntavaalit. Ehdokasasettelu päättyy syyskuun puolessa välissä ja ehdolle voivat asettua täysi-ikäiset, konfirmoidut kirkon jäsenet. Seurakuntavaalit ovat ainoat Suomessa pidettävät vaalit, joissa jo 16-vuotiaat saavat äänestää.

Seurakuntavaaleissa vaikuttamista voi opetella jo nuorena. Tämä on tärkeää aikana, jolloin kannamme huolta demokratian kriisistä. Äänestämällä ja vaikuttamalla nuoret voivat oppia päätöksentekoa ja vastuunkantoa käytännössä. Demokratia ei kuitenkaan synny vaalipäivänä. Ymmärrys demokratian merkityksestä kasvaa vähitellen tilanteissa, joissa huomaa, että omalla näkemyksellä on merkitystä.

Seurakuntavaalit ovat yhtä aikaa tärkeät paikalliset vaalit, mutta myös arvovaalit. Äänestämällä voi vaikuttaa siihen, että päätöksenteossa kuuluu eri-ikäisten, eri tavoin ajattelevien ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien ihmisten ääni.

Nuoria päättäjiä on kirkossa liian vähän. Vuoden 2022 seurakuntavaaleissa alle 30-vuotiaita ehdokkaita oli vain 6,2 prosenttia ja valituista luottamushenkilöistä alle 30-vuotiaita oli 4,5 prosenttia. Valittujen keski-ikä oli 57 vuotta.

Ongelmana on tuskin nuorten välinpitämättömyys. Päinvastoin. Tänäkin kesänä yli 70 prosenttia 15-vuotiaista kävi rippikoulun. Tutkimukset ja seurakuntien arkikokemus kertoo nuorten kasvaneesta yhteisöllisyyden kaipuusta ja kiinnostuksesta hengellisyyttä kohtaan.

Vaalien alla tärkeä kysymys on, annammeko nuorille vastuuta vain nuorten asioista vai uskommeko, että myös päätöksenteossa tarvitaan nuorten näkökulmaa.

Harva lähtee ehdolle ilman kannustusta. Ratkaisevaa on, että joku pyytää mukaan. Tarvitaan rohkaisijoita, jotka muistuttavat, että jokainen konkari on kerran ollut aloittelija. Kukaan ei synny luottamushenkilöksi tai kansanedustajaksi. Jokainen on ollut joskus ensimmäistä kertaa kokouksessa. Osaaminen kasvaa tekemällä. Ennakkoäänestyspaikkoja on tärkeää viedä myös oppilaitoksiin.

Nuorten näkökulma ei tietenkään tarkoita yhtä valmista vastausta tai mielipidettä. Kaikki nuoret eivät ajattele kaikista asioista samalla tavalla, vaan myös nuorten kokemus- ja arvomaailmat eroavat toisistaan. Kaikkia nuoria yhdistää kuitenkin kokemus siitä, millaista on kasvaa aikuiseksi tässä ajassa ja etsiä yhdessä toisten kanssa merkitystä, oikeudenmukaisuutta ja toivoa.

Tarvitsemme paikkoja, joissa vastuuseen voi kasvaa. Seurakunnat ovat olleet tällaisia paikkoja sukupolvien ajan. Kokouksissa on opittu yhteistyötä, päätöksentekoa, erilaisten näkemysten kuuntelemista ja yhteisen hyvän etsimistä. Näitä taitoja yhteiskunta tarvitsee kipeästi myös tulevaisuudessa.

Demokratia vahvistuu kokemuksesta, että omalla äänellä ja mielipiteellä on väliä.

Viime viikolla menehtynyt Raudaskoski kertoi ohjelmassa köyhästä lapsuudestaan ja työstään lääkärinä. Hän koki lapsena kodin pakkohuutokaupan, muonamiehen perheen elämää, suurta köyhyyttä ja kovaa työntekoa. Sosiaaliturvaa ei ollut.

Lapin keskussairaalan ylilääkäriksi Raudaskoski nousi koulutuksen avulla. Kaikki perheen kahdeksan lasta saivat hyvän koulutuksen ja osallistuivat suomalaisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Oma elämänhistoria oli kasvattanut myötätuntoa potilaita kohtaan. Elämä pohjoisessa oli tiukkaa. Raudaskoski kertoi, kuinka maksoi osan potilaidensa lääkkeet, kun heillä itsellään ei ollut siihen varaa.

Samalla tavalla toimi myös kiuruvetinen maallikkosaarnaaja Aku Räty. Kesällä julkaistusta Minna Kettusen kirjasta Kirjeitä sielunhoitajalle, voi lukea kansan murheista, kun eri ikäiset miehet ja naiset kirjoittavat Rädylle hädästään. Kirjan taustalla on yli kuusituhatta kirjettä Rädylle 1920–1960-luvuilla.

Kirjeiden aiheet ovat hyvin henkilökohtaisia. Räty toimi kirjoittajille hengellisenä tukena, terapeuttina, sosiaalityöntekijänä ja nuorisotyönohjaajana aikana, jolloin yhteiskunnan turvaverkot puuttuivat. Kirjeiden lisäksi Räty lähetti ihmisille paketteja, järjesti asuntoja sekä auttoi taloudellisesti. Lempeään ihmiseen luotettiin, ja auttaminen oli hänelle elämäntapa.

Raudaskosken elämänvaiheita kuunnellessa ja Rädyn kirjeenvaihtoa lukiessa muistaa taas, kuinka lyhyt suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarina on. Tämän päivän poliittisen keskustelun keskeinen kysymys on, kuinka ylläpitää hyvinvointia väestön ikääntyessä ja lasten määrän vähentyessä. Kaikkia palveluja ei voida ylläpitää, mutta heikoimmista pitäisi jatkossakin pystyä huolehtimaan.

Haastattelussa Raudaskoskea huolestutti köyhien lasten määrän kasvu. Huoli ei ole aiheeton. Suomessa köyhyys koskettaa lähes joka seitsemättä lasta. Köyhyys ei vie lapselta vain rahaa. Se voi viedä turvallisuuden tunnetta, osallisuutta, mahdollisuuksia ja uskoa siihen, että kuuluu joukkoon. Vaikutukset voivat ulottua pitkälle aikuisuuteen.

Suomessa on ensi kertaa itsenäisyyden aikana alle miljoona alaikäistä lasta. Jokainen lapsi on arvokas. Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus ei ratkea vain talouden tunnusluvuilla vaan sillä, millaiseksi lasten arki ja tulevaisuus muodostuu.

Luultavasti viimeiseksi jääneessä haastattelussaan Raudaskoski jätti hienon testamentin: ”Muistakaa aina, että jokainen ihminen, joka on syntynyt tähän maailmaan on aivan yhtä arvokas ja vaatii rehellisen, hyvän kohtelun”.

Lähestyessään sadan vuoden ikää hän pohti ennen kaikkea sitä, oliko osannut elää tämän periaatteen mukaan ja antaa anteeksi myös niille, jotka ovat häntä haavoittaneet.

Ehkä onnellinen vanhuus ei synny siitä, kuinka pitkään ihminen elää. Se syntyy siitä, voiko elämänsä iltana taaksepäin katsoessaan nähdä käyttäneensä voimansa oikein ja toisten hyväksi. Lopulta sama kysymys odottaa meistä jokaista.

Kiinnostavat keskustelut paneeleissa ja lounaspöydissä toivat ihmisiä yhteen. Usein toistui havainto ja toive siitä, että voisimme tehdä työtä rohkeammin ja ennakkoluulottomammin yhdessä. Suomen tulevaisuus sekä ihmisten ja luonnon hyvinvointi ovat yhteisiä asioita ja kuuluvat meille kaikille.

Viikon aikana etsin tietoisesti hyviä uutisia. Ajat ovat monella tapaa haastavat, mutta samaan aikaan moni asia on hyvin. Porissa keskusteltiin vaikeistakin asioista ihan turvassa ja rauhassa.

Ensimmäinen hyvä uutinen tuli vastaan vastikään julkaistusta pohjoismaisesta luottamustutkimuksesta. Sen mukaan Suomi on muiden Pohjoismaiden silmissä vahva luottamusmaa. Muista kyselyssä mukana olleista maista kaikki pitävät Suomea luotettavimpana Pohjoismaana. Näin siitä huolimatta, että suomalaiset itse kokevat yhteiskunnallisen luottamuksen heikentyneen poikkeuksellisen voimakkaasti.

Toinen hyvä uutinen liittyi UN Women Suomen SuomiAreenassa julkaisemaan Kaikkien miesten asia -kampanjaan. Kampanjan tavoitteena on vahvistaa miesten roolia naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisessä ja lopettamisessa. Kampanjassa Alexander Stubb, Elastinen, Leo-Pekka Tähti, Aleksander Barkov ja monet muut suomalaiset miehet kutsuvat kaikki mukaan käyttämään ääntään naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. ”Minun viestini kaikille miehille on: me emme saa vaieta. Tehdään Suomesta yhdessä turvallinen maa naisille”, totesi tasavallan presidentti Stubb.

Kolmas hyvä uutinen kuului Diakista. Diak on tehnyt vuosia työtä romaneiden koulutustason nostamiseksi. Työn vaikuttavuus on ollut vahvaa, sillä työtä on tehty yhteistyössä romanitoimijoiden ja -henkilöiden kanssa. Luottamus koulutuksen tuomiin mahdollisuuksiin on lisääntynyt romaniyhteisössä. Kokemus siitä, että korkeakoulumaailmassa ei täydy peittää tai kieltää omaa identiteettiään, on vahvistunut. Lukuisat korkeakouluopinnoista kiinnostuneet romanitaustaiset ovat ottaneet yhteyttä Diakin Romakoon.

Neljännen hyvän uutisen kuulin tekoälyä käsittelevässä paneelissa, johon osallistuin. Teknologiayritys Sofigate palkkasi kuusi lahjakasta nuorta ratkomaan nuorisotyöttömyyttä tekoälyn avulla. Järjestelyssä voittivat kaikki. Työuransa alussa olevat osaajat saivat mahdollisuuksia työelämässä ja yritys sai tekoälynatiivien nuorten osaamista käyttöönsä. Tiimi on kartoittanut nuorten työllistymisen haasteita ja rakentanut tekoälyagentteja nuorten tueksi, kun he etsivät ensimmäisiä työpaikkojaan. Kokeilu päättyy elokuussa ja moni tiimin jäsenistä on työllistynyt jo nyt vakituisesti Sofigatelle.

Viidennen hyvän uutisen kertoi uutisankkuri Milla Madetoja, kun keskustelimme elämän kauneudesta, hauraudesta ja arvaamattomuudesta Piispan iltahetkessä Keski-Porin kirkossa. Kun Milla sairastui puolitoista vuotta sitten vakavasti, hän joutui kasvotusten kuoleman mahdollisuuden kanssa. Kauniissa ja valoisassa kesäillassa Milla muistutti, ettei kenellekään meistä ei ole varmuudella luvattu huomista päivää. Ja samaan aikaan kukaan ei voi ottaa meiltä pois tätä hetkeä ja sen ainutkertaisuutta.

Hyviä uutisia kesääsi!

Kouluvuosien aikana olet kasvanut omaksi itseksesi ja samalla kasvattanut niitä, jotka elävät lähelläsi. Lapsuudenkodin tapa elää ja rakastaa on jättänyt sinuun syvät jäljet. Myös elämäsi erilaiset yhteisöt ovat opettaneet, millaista on hyvä elämä.

Kasvuympäristösi on muokannut sinua, vaikka et ole voinut valita, millaisiin olosuhteisiin ja perheeseen synnyt. Elämän varrella jokainen meistä joutuu toipumaan jostakin. Onneksi elämä myös korjaa. Voimme parantua katse katseelta, ihminen ihmiseltä. Jos viime vuodet ovat olleet vaikeita, edessä voi olla kevyempää.

Edessäsi avautuu sinun oma tiesi, joka löytyy etsien. Kiirettä ei ole, sillä useimmilla meistä menee siihen koko elämä. Kulkiessa saa muuttaa mieltä ja valita uudelleen.

Matkan varrella huomaat, että elämän tärkeimmät keskustelut käydään harvoin sovitussa paikassa sovittuun aikaan. Ennalta ei voi tietää, mikä yksittäinen hetki tai ihminen muodostuu ratkaisevaksi. Usein polut, jotka ensin tuntuvat harha-askeleilta tai pakollisilta välivuosilta, voivatkin olla tärkeimpiä.

Parikymmentä vuotta on toisaalta lyhyt ja toisaalta pitkä aika. Se on kuin henkäys ja samalla se on koko elämäsi. Paljon on tapahtunut sinussa, läheisissä ja maailmassa näiden vuosien aikana.

Elämme murrosaikaa. Suomessa talouskasvua on odotettu koko sinun elinaikasi. Viime vuosina keskustelua ovat hallinneet turvallisuusuhat, ympäristökriisi ja pahimpaan varautuminen. Emme tiedä millainen huominen on.

Samaan aikaan, kun maailmassa on monenlaista uhkaa, monet asiat ovat hyvin. Edeltävät sukupolvet rakensivat meille vapaan, demokraattisen, tasa-arvoisen ja ihmisistä huolta pitävän Suomen. Nyt on sinun vuorosi pitää siitä huolta.

Onni ei synny omaan napaa tuijottamalla, erilaisuutta pelkäämällä tai muureja rakentamalla. Tämä planeetta on meidän yhteinen kotimme. Älä siis keskity vain omiin tarpeisiisi. Kysy itseltäsi, mitä maailma ja ihmiset ympärilläsi tarvitsevat, mitä sinä voisit antaa. Toisten auttaminen luo elämään merkitystä, yhteyttä ja arvokkuuden kokemusta. Pienetkin teot ovat merkityksellisiä. Ne kertovat, millaiset asiat ovat sinulle tärkeitä ja minkä puolesta haluat toimia.

Älä pelkää vaivannäköä, se palkitsee. Tärkeiden asioiden eteen joutuu ponnistelemaan. Vähitellen kirkastuu se, millaiset asiat saavat sinut syttymään. Kulje rohkeasti niitä kohti. Usein ilo ja merkityksellisyyden kokemukset yllättävät arjen keskellä, onni löytyy matkan varrelta.

Vaikka maailma muuttuu nopeasti, paljon on myös pysyvää ja ikiaikaista. Ihminen kaipaa yhteyttä toisiin läpi elämänsä. Kukaan ei selviä yksin, eikä sinunkaan tarvitse.

Edessä avautuu sinun ainutkertainen elämäsi. Yhtä aikaa vahva ja hauras, pitkä ja niin lyhyt. Kaikkea voi tapahtua ja kaikkea tapahtuu, elä siksi rohkeasti.

Hyvää matkaa!

Hakeuduin paikkoihin, joihin oli vuosisatojen ajan tiivistynyt ihmisten kaipaus, merkityksen etsintä, rukous ja luottamus. Vastakkainasettelun maailmassa ja yksilökeskeisessä ajassa etsin yhteyttä.

Pyhiinvaelluksilla, luostareissa ja tuulisilla saarilla kohtasin hiljaisuutta, kauneutta ja yhteisöjen vieraanvaraisuutta. Tein matkaa fyysisiin paikkoihin ja samalla sisäänpäin.

Hitaasti kulkiessa ehti nähdä enemmän, sielu keveni ja katse kirkastui. Yhteisissä ruokapöydissä vahvistui ymmärrys rytmin merkityksestä, hyvästä elämästä ja toivosta.

Pyhiinvaellusten suosio on kasvanut voimakkaasti. Ikivanhoja reittejä elvytetään ja uusia avataan. Kyse on kulttuurisesta muutoksesta, jossa näkyy merkityksen kaipuu sekä kokemuksellisuuden ja rituaalien paluu.

Pyhiinvaeltaja havahtuu ajan nopeaan kulkuun ja ikävöi johonkin, jolle arjessa ei löydä sanoja. Kävely on vastalause maailmalle, joka on tullut riippuvaiseksi nopeista liikkumisen tavoista, joiden seurauksena planeettamme kärsii. Vaeltaminen tarjoaa myös teknologiasta vapaata aikaa.

Epävarma aika kasvattaa hitaan matkailun suosiota. Pitkittyneet konfliktit ja sodat, ilmastokriisi ja yhteiskuntien haurastuminen ovat horjuttaneet uskoa siihen, että ihmiskunta kulkisi väistämättä kohti parempaa huomista. Ihmiset kaipaavat läsnäolon kokemusta, etsivät merkityksiä, yhteyttä sekä turvaa ja lohtua.

Useiden kuukausien ajan jaoin ruokapöydän tuntemattomien kanssa. Löysin yhteisöjä, joissa luotetaan parempaan huomiseen. Luottamus näkyi sitoutumisena kestävään elämäntapaan ja rohkeina tekoina oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

Luostareissa ja yhteisöissä vahvistui kokemus, että pienilläkin teoilla on merkitystä. Myös yksilö voi vaikuttaa isoihin rakenteisiin. Kaikki muutokset lähtevät pienestä. Kun ihmisiä yhdistää yhteinen näky ja halu antaa oma panoksensa, vaikutus laajenee.

Yhteisöelämä on vallitsevan kulttuurin vastaista, eikä ole helppoa. Osallistuminen päivittäisiin tehtäviin ja aterioilla jaetut elämäntarinat loivat yhteenkuuluvuutta. Kohtaamisissa vahvistui ymmärrys toivosta. Tämä oli tärkeä opetus maailmassa, jossa meidän tuntuu olevan vaikea elää yhdessä niiden kanssa, jotka ovat kanssamme eri mieltä.

Tarvitsemme uudenlaista käsitystä hyvästä elämästä. Sellaisen, jossa hyvinvointi ei perustu loputtomaan kuluttamiseen ja jossa jakaminen, kohtuullisuus ja sitoutuminen omaan lähiympäristöön nähdään rikkautena. Yksinkertainen elämäntapa ja yhteisöllisyys synnyttävät syvempää onnellisuutta.

Kaukaisille luostarisaarille ei vetäydytä pelkästään hiljaisuuteen tai paeta levotonta maailmaa. Modernin ajan luostareissa painotetaan yhteistä rukousta, vastuuta ja maailmaan palaamista. Hiljaisuus ja taistelu kuuluvat yhteen. Sellainen vaatii voimavaroja ja sen ymmärtämistä, että itsekin tarvitsee suojaa ja huolenpitoa. Vastakkainasettelu pysäyttää elävän liikkeen, yhdessä kulkien voimme saada mukaan muitakin.

Vuoroveden takana oleva saari muistutti ihmisessä olevasta perustavanlaatuisesta jännitteestä. Elämä toteutuu suhteessa toisiin ja tarvitsemme muita, mutta samalla kaipaamme rauhaa ja yksinäisyyttä rauhattomassa maailmassa. Yhtä välttämätöntä kuin yhteys, on se, että tulemme toimeen itsemme ja sisäisen maailmamme kanssa. Edestakainen liike on elämän edellytys.

Kun altistaa itsensä hiljaisuudelle, voi löytää puhdasta hiljaisuutta, joka on sanojen tuolla puolen. Läsnäolo löytyy siinä, missä on. Olennaista on juurtuminen siihen ympäristöön ja niihin ihmisiin, joiden kanssa arkeaan jakaa. Sieltä alkaa myös parempi tulevaisuus.

Somepostauksesta korkein oikeus antoi vapauttavan tuomion. Pamfletista tuli sakkorangaistus. Rangaistavana tekona pidettiin sitä, että Räsänen on lääkärin ja kansanedustajan roolissa väittänyt, että homoseksuaalisuus on psykososiaalisen kehityksen häiriö. Tätä väitettä oikeus piti vallitsevan lääketieteellisen käsityksen valossa virheellisenä ja homoseksuaaleja solvaavana.

Suomessa perustuslaki turvaa niin sananvapauden kuin uskonnonvapauden. Molempien suojaa pidetään erityisen tärkeänä, mutta kumpikaan niistä ei ole rajoittamaton. Korkeimman oikeuden ratkaisu linjasi, että sananvapaus ei anna oikeutta loukata toisen ihmisarvoa tai vahvistaa syrjiviä asenteita yhteiskunnassa.

Raamattua saa edelleen siteerata ja kirkon johtoa kritisoida. Samalla päätöksen perusteissa todettiin, että ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut osoittavat, että myös poliitikolla ja uskonnollisia mielipiteitä ilmaisevilla henkilöillä on velvollisuus välttää puheissaan suvaitsemattomuutta edistäviä ja muita loukkaavia ilmaisuja.

Uskonnonvapaus on vanhimpia perusoikeuksia. Sen tunnustaminen on monien tutkijoiden mielestä ehto koko demokraattisen yhteiskunnan toimivuudelle. Uskonnonvapaus ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Elämme aikaa, jossa demokratia, kansalaisyhteiskunta, ihmisoikeudet ja myös uskonnonvapaus tarvitsevat puolustajia.

Keskustelussa on kuitenkin syytä muistaa, että Suomi on niin kristityille kuin erilaisten uskonnollisten yhteisöjen ihmisille poikkeuksellisen hyvä ja turvallinen ympäristö elää ja uskoa. Uskonnonvapauslainsäädännön historia on meillä pitkä. Yli sata vuotta sitten voimaan tullut uskonnonvapauslaki teki Suomesta kansainvälisen edelläkävijän. Se tunnusti uskonnollisuuden moninaisuuden, antoi mahdollisuuden valita uskonnon ja jättäytyä uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolelle. Edelleen laki takaa jokaiselle oikeuden julkiseen ja yksilölliseen uskonnonharjoitukseen, kunhan se ei loukkaa lakia ja hyviä tapoja.

Toiset ovat korkeimman oikeuden päätöksen myötä iloinneet siitä, että yhä voi Raamatulla perustellen ajatella, että homoseksuaalisuus on syntiä ja sen saa sanoa ääneen. Näin sanoessa on muistutettu, ettei kyse ole jakamattoman ihmisarvon loukkaamisesta vaan Raamatun arvovallasta ja tulkinnasta.

Raamatun siteeraaminen on aina kannanotto ja valinta, ei vain neutraalia lukemista ilman tulkitsijan käyttämää valtaa. Raamatun tekstit on aikanaan osoitettu ihmisille, joilla oli oman aikansa tiedot, arvot ja maailmankuva. Tämän päivän Raamatun tulkitsijoina meidän tulee tiedostaa ajallinen ja kulttuurinen etäisyys.

Tulkinta tapahtuu aina uudessa ajassa ja yhteisössä. Ymmärryksen ja tiedon lisääntyminen ihmisen seksuaalisuudesta on muovannut yhteiskuntien lainsäädäntöä ja myös uskonnollisten yhteisöjen elämää ja uskon tulkintaa. Muutos ei ole ollut kivuton. Myös kirkot ovat olleet ja ovat edelleen osa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä syrjivää todellisuutta.

Raamattua voi käyttää elämää palvellen tai sitä vahingoittaen. Toisinaan lähimmäisenrakkaus estää tekemästä sellaistakin, minkä laki sallisi. Kristityn soisi tunnistettavan siitä, kuinka toisistamme puhumme, kuinka annamme virheitä anteeksi ja yritämme rakastaa eri tavoin ajattelevia. Jokaiselle hyvä ohje on pyrkiä kohtelemaan toisia niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan.

Maailman onnellisimmassakin maassa uutisia hallitsevat sodan varjot. Epävarma maailmantilanne ja turvallisuuskysymykset ovat lisänneet epäluuloa erilaisuutta kohtaan myös Suomessa.

Etäältä ei ole voinut olla huomaamatta, kuinka negatiivinen suhtautuminen muslimeihin on lisääntynyt. Islamofobiset puhetavat ovat arkipäiväistyneet. Tämä on näkynyt niin somaliperheen traagisen kuolemantapauksen käsittelyssä kuin koulujen pukeutumista koskevassa keskustelussa.

Koulujen niin sanottua naamioitumiskieltoa on perusteltu turvallisuudella ja kouluyhteisön vuorovaikutusta lisäävänä tekijänä, vaikka käytännön ongelmia ei ole ollut. Kouluissa ei ole oppilaita, jotka peittäisivät kasvonsa kokonaan.

Vaikuttaa siltä, että kyseessä on pikemminkin epävarmuus siitä, mitä monikulttuurisuus saa tarkoittaa. Vaikka keskustelu koskee pientä joukkoa, sen seurausten painoa kantavat harteillaan erityisesti muslimitytöt.

Suomessa elää noin 130 000 muslimia. On selvää, että myös uskonnollisiin yhteisöihin voi liittyä turvallisuuskysymyksiä, jotka on otettava vakavasti. Samalla yleistyksiä on vältettävä. Ei ole hyväksi muslimiyhteisölle eikä suomalaiselle yhteiskunnalle, jos julkisessa keskustelussa leimaamme kaikki muslimit, maahanmuuttajat tai muunkieliset.

Keskustelussa on myös poliittisia tarkoitusperiä. Myös meillä on poliittisia toimijoita, jotka nostavat islamilaisia pukeutumissääntöjä esiin tietoisesti ja tarkoitushakuisesti. Vierauden pelko toimii vahvana tehokeinona. Maahanmuuttajia tarkastellaan yhtenäisenä ryhmänä ja heihin liitetään yksinkertaistavia mielikuvia. Näin uskontoa käytetään politiikan välineenä.

Valtaosa muslimeista katsoo, ettei islam edellytä kouluikäisiltä tytöiltä niqabin käyttöä. Samalla on kuitenkin tunnistettava, että fundamentalistisia tulkintoja esiintyy niin islamissa kuin muissakin uskonnoissa.

Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien toteutumisesta uskonnollisissa yhteisöissä on välttämätöntä käydä avointa keskustelua. Samalla tulisi nähdä uskonnollisten yhteisöjen myönteinen rooli identiteetin ja koko suomalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin rakentajana. Uskonnollisia tapoja tulee tuntea, jotta niitä voi kunnioittaa ja arvostaa. Tärkeää on myös muistaa, että uskonto on yksi, mutta ei ainoa ihmisen identiteettiä rakentava tekijä.

Julkinen keskustelu muokkaa yleistä ilmapiiriä. Vastuullinen puhe ehkäisee pelkojen liioittelua. Ennakkoluuloja vähentävät pyrkimys ymmärtää erilaisuutta sekä aito kohtaaminen. Luottamus syntyy näkyvästä, kunnioittavasta vuorovaikutuksesta sekä oikeudenmukaiseksi koetusta yhteiskunnasta.

Hyvinvoiva ja sivistynyt Suomi rakentuu erilaisten ihmisten ja katsomusten väliselle yhteydelle. Jokaisella tulee olla mahdollisuus osallistua yhteisen hyvän rakentamiseen, ei leimattuna tai sivuutettuna, vaan vertaisena ja osallisena. Tämä ei tapahdu marginalisoimalla, vaan mukaan ottamalla.

Silti kohtasin pyhiinvaeltajia Amerikasta, Uudesta-Seelannista, Saksasta, Irlannista, Espanjasta. Camino on selvästi monen keski-ikäisen haave. Siihen tiivistyy muutoksen kaipuu, havahtuminen ajan nopeaan kulkuun ja ikävä johonkin, jolle ei arjessa löydy sanoja. Harva osasi tarkasti kertoa, mitä oli etsimässä, mutta jokin muutoksen kaipuu oli saanut liikkeelle.

Reitti kulki pienten kylien halki kivimuurien vieressä. Laitumilla oli lampaita, kukot kiekuivat, koirat juoksivat vastaan. Eräässä kylässä iso lehmälauma vaelsi samaa polkua kanssamme hyvän matkaa. Eläinten ja ihmisten yhteinen kulku kosketti.

Kiviaidat ja puiden rungot olivat vihreän sammalen peitossa. Maa oli kosteaa. Päivät toistivat itseään niin, ettei enää tiennyt, mikä viikonpäivä oli. Kävellessä huomio kiinnittyi käsillä olevaan hetkeen, maailman häly jäi kauas. Vähitellen kävely muuttui liikkeeksi, jota ei enää ajatellut. Hiljainen maailma tuli näkyväksi.

Maailma on täynnä sanoja. Kulkiessani huomasin miettiväni, millä sanoilla on lopulta merkitystä. Kun puhe vähenee, katsominen syvenee. Jalkojen alla oli maa, jota on kuljettu vuosisatoja. Tuosta maasta meidät on muovattu ja tuoksi maaksi me tulemme jälleen. Ajattelin niitä, jotka olivat kulkeneet ennen minua ja heitä, joita poluilla kohtasin. Miksi he olivat täällä? Miksi minä olen?

Irlantilainen runoilija John O’Donohue kirjoittaa: ”Pysyäksemme tasapainossa meidän on säilytettävä elämässämme yhtä lailla sisäinen ja ulkoinen, näkyvä ja näkymätön, tunnettu ja tuntematon, väliaikainen ja ikuinen, muinainen ja uusi”.

Yksi elämän tärkeimmistä tehtävistä on löytää sisäisen ja ulkoisen maailman välille ystävyys. Molemmat ovat välttämättömiä, eivätkä ne saisi eriytyä tai elää toisilleen tuntemattomina. Kävellessä tuntui, että sisäinen ja ulkoinen lähentyivät toisiaan, lomittuivat ja lopulta eroa ei ollut. Luonnossa kulkiessa koki olevansa yhtä tämän maailmaan kanssa.

Kirjassaaan We Are Pilgrims Victoria Preston pohtii, miksi ihmiset lähtevät pyhiinvaellukselle. Preston tunnistaa siihen useita syitä. Tärkeimpinä henkinen etsintä ja merkityksen kaipuu sekä surun, kriisin tai elämänmuutoksen käsittely. Moni kaipaa yhteisöllisyyttä, toiset arjesta irrottautumista.

Usein ihmiset eivät täysin tiedä, mitä etsivät. Merkitykset hahmottuvat vasta matkan aikana. Preston kirjoittaa vapauden kaipuusta ja siitä, miten vaelluksella päästämme irti myös vapauden tavoittelusta: ”ei ole jälkeäkään alusta, ei odotusta lopusta”.

Ehkä vahvin kokemus vaelluksella oli tunne siitä, miten kävellessä oli kotona. Kotona olemisen kokemuksen voi kokea kaukana kotoa. Kun lähtee pois arkielämän polulta, antaa tilaa ajatuksille, omalle sisäiselle matkalle ja myös pyhyydelle. On perillä olematta varsinaisesti missään. Löytää tilan, jossa saa olla hetken ilman minkään painoa.

Sanotaan, että maailma paljastaa itsensä niille, jotka kulkevat jalan. Kun siihen havahtuu, ei tarvitse lähteä kauas.