Somepostauksesta korkein oikeus antoi vapauttavan tuomion. Pamfletista tuli sakkorangaistus. Rangaistavana tekona pidettiin sitä, että Räsänen on lääkärin ja kansanedustajan roolissa väittänyt, että homoseksuaalisuus on psykososiaalisen kehityksen häiriö. Tätä väitettä oikeus piti vallitsevan lääketieteellisen käsityksen valossa virheellisenä ja homoseksuaaleja solvaavana.

Suomessa perustuslaki turvaa niin sananvapauden kuin uskonnonvapauden. Molempien suojaa pidetään erityisen tärkeänä, mutta kumpikaan niistä ei ole rajoittamaton. Korkeimman oikeuden ratkaisu linjasi, että sananvapaus ei anna oikeutta loukata toisen ihmisarvoa tai vahvistaa syrjiviä asenteita yhteiskunnassa.

Raamattua saa edelleen siteerata ja kirkon johtoa kritisoida. Samalla päätöksen perusteissa todettiin, että ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut osoittavat, että myös poliitikolla ja uskonnollisia mielipiteitä ilmaisevilla henkilöillä on velvollisuus välttää puheissaan suvaitsemattomuutta edistäviä ja muita loukkaavia ilmaisuja.

Uskonnonvapaus on vanhimpia perusoikeuksia. Sen tunnustaminen on monien tutkijoiden mielestä ehto koko demokraattisen yhteiskunnan toimivuudelle. Uskonnonvapaus ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Elämme aikaa, jossa demokratia, kansalaisyhteiskunta, ihmisoikeudet ja myös uskonnonvapaus tarvitsevat puolustajia.

Keskustelussa on kuitenkin syytä muistaa, että Suomi on niin kristityille kuin erilaisten uskonnollisten yhteisöjen ihmisille poikkeuksellisen hyvä ja turvallinen ympäristö elää ja uskoa. Uskonnonvapauslainsäädännön historia on meillä pitkä. Yli sata vuotta sitten voimaan tullut uskonnonvapauslaki teki Suomesta kansainvälisen edelläkävijän. Se tunnusti uskonnollisuuden moninaisuuden, antoi mahdollisuuden valita uskonnon ja jättäytyä uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolelle. Edelleen laki takaa jokaiselle oikeuden julkiseen ja yksilölliseen uskonnonharjoitukseen, kunhan se ei loukkaa lakia ja hyviä tapoja.

Toiset ovat korkeimman oikeuden päätöksen myötä iloinneet siitä, että yhä voi Raamatulla perustellen ajatella, että homoseksuaalisuus on syntiä ja sen saa sanoa ääneen. Näin sanoessa on muistutettu, ettei kyse ole jakamattoman ihmisarvon loukkaamisesta vaan Raamatun arvovallasta ja tulkinnasta.

Raamatun siteeraaminen on aina kannanotto ja valinta, ei vain neutraalia lukemista ilman tulkitsijan käyttämää valtaa. Raamatun tekstit on aikanaan osoitettu ihmisille, joilla oli oman aikansa tiedot, arvot ja maailmankuva. Tämän päivän Raamatun tulkitsijoina meidän tulee tiedostaa ajallinen ja kulttuurinen etäisyys.

Tulkinta tapahtuu aina uudessa ajassa ja yhteisössä. Ymmärryksen ja tiedon lisääntyminen ihmisen seksuaalisuudesta on muovannut yhteiskuntien lainsäädäntöä ja myös uskonnollisten yhteisöjen elämää ja uskon tulkintaa. Muutos ei ole ollut kivuton. Myös kirkot ovat olleet ja ovat edelleen osa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä syrjivää todellisuutta.

Raamattua voi käyttää elämää palvellen tai sitä vahingoittaen. Toisinaan lähimmäisenrakkaus estää tekemästä sellaistakin, minkä laki sallisi. Kristityn soisi tunnistettavan siitä, kuinka toisistamme puhumme, kuinka annamme virheitä anteeksi ja yritämme rakastaa eri tavoin ajattelevia. Jokaiselle hyvä ohje on pyrkiä kohtelemaan toisia niin kuin haluaisimme itseämme kohdeltavan.

Maailman onnellisimmassakin maassa uutisia hallitsevat sodan varjot. Epävarma maailmantilanne ja turvallisuuskysymykset ovat lisänneet epäluuloa erilaisuutta kohtaan myös Suomessa.

Etäältä ei ole voinut olla huomaamatta, kuinka negatiivinen suhtautuminen muslimeihin on lisääntynyt. Islamofobiset puhetavat ovat arkipäiväistyneet. Tämä on näkynyt niin somaliperheen traagisen kuolemantapauksen käsittelyssä kuin koulujen pukeutumista koskevassa keskustelussa.

Koulujen niin sanottua naamioitumiskieltoa on perusteltu turvallisuudella ja kouluyhteisön vuorovaikutusta lisäävänä tekijänä, vaikka käytännön ongelmia ei ole ollut. Kouluissa ei ole oppilaita, jotka peittäisivät kasvonsa kokonaan.

Vaikuttaa siltä, että kyseessä on pikemminkin epävarmuus siitä, mitä monikulttuurisuus saa tarkoittaa. Vaikka keskustelu koskee pientä joukkoa, sen seurausten painoa kantavat harteillaan erityisesti muslimitytöt.

Suomessa elää noin 130 000 muslimia. On selvää, että myös uskonnollisiin yhteisöihin voi liittyä turvallisuuskysymyksiä, jotka on otettava vakavasti. Samalla yleistyksiä on vältettävä. Ei ole hyväksi muslimiyhteisölle eikä suomalaiselle yhteiskunnalle, jos julkisessa keskustelussa leimaamme kaikki muslimit, maahanmuuttajat tai muunkieliset.

Keskustelussa on myös poliittisia tarkoitusperiä. Myös meillä on poliittisia toimijoita, jotka nostavat islamilaisia pukeutumissääntöjä esiin tietoisesti ja tarkoitushakuisesti. Vierauden pelko toimii vahvana tehokeinona. Maahanmuuttajia tarkastellaan yhtenäisenä ryhmänä ja heihin liitetään yksinkertaistavia mielikuvia. Näin uskontoa käytetään politiikan välineenä.

Valtaosa muslimeista katsoo, ettei islam edellytä kouluikäisiltä tytöiltä niqabin käyttöä. Samalla on kuitenkin tunnistettava, että fundamentalistisia tulkintoja esiintyy niin islamissa kuin muissakin uskonnoissa.

Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien toteutumisesta uskonnollisissa yhteisöissä on välttämätöntä käydä avointa keskustelua. Samalla tulisi nähdä uskonnollisten yhteisöjen myönteinen rooli identiteetin ja koko suomalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin rakentajana. Uskonnollisia tapoja tulee tuntea, jotta niitä voi kunnioittaa ja arvostaa. Tärkeää on myös muistaa, että uskonto on yksi, mutta ei ainoa ihmisen identiteettiä rakentava tekijä.

Julkinen keskustelu muokkaa yleistä ilmapiiriä. Vastuullinen puhe ehkäisee pelkojen liioittelua. Ennakkoluuloja vähentävät pyrkimys ymmärtää erilaisuutta sekä aito kohtaaminen. Luottamus syntyy näkyvästä, kunnioittavasta vuorovaikutuksesta sekä oikeudenmukaiseksi koetusta yhteiskunnasta.

Hyvinvoiva ja sivistynyt Suomi rakentuu erilaisten ihmisten ja katsomusten väliselle yhteydelle. Jokaisella tulee olla mahdollisuus osallistua yhteisen hyvän rakentamiseen, ei leimattuna tai sivuutettuna, vaan vertaisena ja osallisena. Tämä ei tapahdu marginalisoimalla, vaan mukaan ottamalla.

Silti kohtasin pyhiinvaeltajia Amerikasta, Uudesta-Seelannista, Saksasta, Irlannista, Espanjasta. Camino on selvästi monen keski-ikäisen haave. Siihen tiivistyy muutoksen kaipuu, havahtuminen ajan nopeaan kulkuun ja ikävä johonkin, jolle ei arjessa löydy sanoja. Harva osasi tarkasti kertoa, mitä oli etsimässä, mutta jokin muutoksen kaipuu oli saanut liikkeelle.

Reitti kulki pienten kylien halki kivimuurien vieressä. Laitumilla oli lampaita, kukot kiekuivat, koirat juoksivat vastaan. Eräässä kylässä iso lehmälauma vaelsi samaa polkua kanssamme hyvän matkaa. Eläinten ja ihmisten yhteinen kulku kosketti.

Kiviaidat ja puiden rungot olivat vihreän sammalen peitossa. Maa oli kosteaa. Päivät toistivat itseään niin, ettei enää tiennyt, mikä viikonpäivä oli. Kävellessä huomio kiinnittyi käsillä olevaan hetkeen, maailman häly jäi kauas. Vähitellen kävely muuttui liikkeeksi, jota ei enää ajatellut. Hiljainen maailma tuli näkyväksi.

Maailma on täynnä sanoja. Kulkiessani huomasin miettiväni, millä sanoilla on lopulta merkitystä. Kun puhe vähenee, katsominen syvenee. Jalkojen alla oli maa, jota on kuljettu vuosisatoja. Tuosta maasta meidät on muovattu ja tuoksi maaksi me tulemme jälleen. Ajattelin niitä, jotka olivat kulkeneet ennen minua ja heitä, joita poluilla kohtasin. Miksi he olivat täällä? Miksi minä olen?

Irlantilainen runoilija John O’Donohue kirjoittaa: ”Pysyäksemme tasapainossa meidän on säilytettävä elämässämme yhtä lailla sisäinen ja ulkoinen, näkyvä ja näkymätön, tunnettu ja tuntematon, väliaikainen ja ikuinen, muinainen ja uusi”.

Yksi elämän tärkeimmistä tehtävistä on löytää sisäisen ja ulkoisen maailman välille ystävyys. Molemmat ovat välttämättömiä, eivätkä ne saisi eriytyä tai elää toisilleen tuntemattomina. Kävellessä tuntui, että sisäinen ja ulkoinen lähentyivät toisiaan, lomittuivat ja lopulta eroa ei ollut. Luonnossa kulkiessa koki olevansa yhtä tämän maailmaan kanssa.

Kirjassaaan We Are Pilgrims Victoria Preston pohtii, miksi ihmiset lähtevät pyhiinvaellukselle. Preston tunnistaa siihen useita syitä. Tärkeimpinä henkinen etsintä ja merkityksen kaipuu sekä surun, kriisin tai elämänmuutoksen käsittely. Moni kaipaa yhteisöllisyyttä, toiset arjesta irrottautumista.

Usein ihmiset eivät täysin tiedä, mitä etsivät. Merkitykset hahmottuvat vasta matkan aikana. Preston kirjoittaa vapauden kaipuusta ja siitä, miten vaelluksella päästämme irti myös vapauden tavoittelusta: ”ei ole jälkeäkään alusta, ei odotusta lopusta”.

Ehkä vahvin kokemus vaelluksella oli tunne siitä, miten kävellessä oli kotona. Kotona olemisen kokemuksen voi kokea kaukana kotoa. Kun lähtee pois arkielämän polulta, antaa tilaa ajatuksille, omalle sisäiselle matkalle ja myös pyhyydelle. On perillä olematta varsinaisesti missään. Löytää tilan, jossa saa olla hetken ilman minkään painoa.

Sanotaan, että maailma paljastaa itsensä niille, jotka kulkevat jalan. Kun siihen havahtuu, ei tarvitse lähteä kauas.

Julkisuuteen nousseet laiminlyönnit ja kuolemantapaukset hoivakodeissa herättävät pelkoa. Moni ikääntyvä miettii, onko hoivaa saatavilla silloin, kun sitä eniten tarvitsee. Vai tarkoittaako vanhuus turvattomuutta, yksinäisyyttä ja riittämätöntä apua? Pelko hoivan saatavuudesta on myös pelkoa arvottomuudesta. Se on inhimillistä pelkoa siitä, että kun olen heikko, olen myös toissijainen.

Julkisessa keskustelussa korostuvat rajoitustoimet, resurssit, hallinnollinen vastuu ja valvonta. Niistä on puhuttava avoimesti, mutta samalla vaarana on, että hoivan inhimillinen ulottuvuus jää taka-alalle. Hoivassa on kyse myös siitä, miten kohtaamme ihmisen hänen elämänsä hauraimmassa vaiheessa. Onko ihmisen arvo ehdoton myös silloin, kun hän ei enää tuota tai suorita?

Tutkimusten mukaan vanhustenhoito on Suomessa edelleen pääosin hyvää, mutta huolet ovat todellisia. Väestön ikääntyminen pakottaa rakenteellisiin uudistuksiin. Valtion rahoitus hyvinvointialueilla on kiristynyt ja hyvinvointialueilla tehtyjen päätösten seurauksena iäkkäiden palvelut alueilla (niin ympärivuorokautisessa hoivassa kuin kotihoidossa) ovat heikentyneet. (Linkki: Hyvinvointialueuudistuksen väliarviointi)

Hoivakoti on monelle viimeinen koti. Muutto merkitsee luopumista omasta asunnosta, tutusta ympäristöstä, toimintakyvystä ja joskus läheisistä. Vaikka paikka hoivakodissa on usein helpotus, elämän hauraus on siellä konkreettisesti läsnä. Vanhuudessakin pelottavinta on yksin jääminen. Vanhuudessa koetaan usein eksistentiaalista yksinäisyyttä: kukaan ei voi täysin jakaa toisen sisäistä todellisuutta. Hyvä hoiva ei poista tätä, mutta voi lievittää sitä.

Hyvä hoiva on läsnäoloa, kuuntelemista ja arjen merkityksen tunnistamista. Sen laatu syntyy tavasta katsoa, koskettaa ja puhutella sekä siitä, miten yhdessä ollaan hiljaa. Arvostus ja merkityksellisyyden kokemukset rakentuvat pienissä hetkissä. Tärkeää on yhteys omaan elämänhistoriaan ja mahdollisuus päättää omista asioista niin pitkään kuin mahdollista.

Yhä useampi paljon apua tarvitseva asuu kotona. Samalla kotihoidon asiakasmäärät ovat vähentyneet, vaikka iäkkäiden määrä kasvaa voimakkaasti. (Linkki: Kotihoidon asiakasmäärä on vähentynyt edelleen, vaikka iäkkäiden määrä on kasvanut – THL) Kotona asuvien vanhusten turvallisuus, yksinäisyys ja arjen tuki jäävät helposti liian vähälle huomiolle, vaikka juuri kodeissa ratkaistaan monen viimeisten vuosien elämänlaatu.

Vanhusasiavaltuutettu Päivi Toto on todennut, että on perustuslain vastaista, jos iäkkäät jäävät toistuvasti ilman tarvitsemiaan kotihoidon palveluja. Hän esittää politiikkasuosituksessaan keinoja edistää kotihoitoa tarvitsevien oikeuksia. (Linkki: Ratkaisuja toimivaan ikäpolitiikkaan 1/2026, Vanhusasiavaltuutetun ratkaisuja kotihoidon saatavuuden parantamiseksi ja asiakkaiden oikeuksien vahvistamiseksi) Kotihoidon saatavuutta on lisättävä, jotta kotona asuville voidaan turvata mahdollisuus elää ihmisarvoista elämää.

Yhdeksi ratkaisuksi on esitetty myös läheisten suurempaa vastuuta. Moni kantaa hoivavastuuta jo nyt ja selvää on, ettei sen tarve tule vähenemään. Kaikilla ei ole lähiomaisia, jotka huolehtisivat heistä. Ilman riittäviä resursseja hyvä hoiva ei ole mahdollista. Hoitotyö on emotionaalisesti kuormittavaa, ja hoitajien jaksaminen vaikuttaa suoraan hoivan laatuun. Jos haluamme hyvää hoivaa, on huolehdittava myös hoitajista.

Elämän merkityksellisyys syntyy yhteenkuuluvuudesta. Myös elämän viimeisinä vuosina kaipaamme yhteyttä toisiin. Siksi ammattilaisten rinnalle tarvitaan läheisiä, vapaaehtoisia ja muita toimijoita.

Ikääntyneistä huolehtiminen on mittari sille, miten ymmärrämme ihmisarvon. Vanhuus on elämänvaihe, jossa jokainen tarvitsee turvaa, merkitystä ja tunnetta siitä, että on edelleen tärkeä. Kyse ei ole vain tämän päivän vanhuksista vaan myös siitä, millaista vanhuutta itse toivomme.

750 vuotta sitten vuonna 1276 perustettiin Turun tuomiokapituli. Sen perustaminen oli suomalaisen julkisen hallinnon, koulutuksen ja sivistyksen alkupiste.

Historiaan mahtuu monenlaisia vaiheita, mutta selvää on, että kirkolla on ollut keskeinen rooli suomalaisen koulutuksen, lukutaidon ja tasa-arvon synnyssä. Ajatus siitä, että jokaisen tulee oppia lukemaan omalla äidinkielellään, oli aikanaan radikaali sivistystehtävä. Sydämen sivistystä -juhlavuosi kutsuu kysymään, mitä kaikki mukaan ottava sivistys tarkoittaa tänään ja huomenna.

Keskustelu uskonnoista ja sivistyksestä on ollut vilkasta, kun opetusministeri Anders Adlercreutz kertoi, että opetus- ja kulttuuriministeriössä selvitetään yhteisen katsomusaineen perustamista (HS 23.12.). Taustalla ovat aiemmat selvitykset katsomusaineiden opetuksesta. Adlercreutzin mukaan nuorilla tulisi olla yhteinen ymmärrys uskonnoista ja ympäröivästä maailmasta, ja jokaisen tulisi opiskella katsomuksia koulussa.

Jotta keskustelu voisi rakentaa jotain kestävää, on syytä palata peruskysymykseen: miksi koulussa annetaan katsomusopetusta? Yleissivistyksen ja yhä selvemmin myös yhteiskuntarauhan vuoksi. On tärkeää oppia ymmärtämään ja kunnioittamaan sekä omaa että toisen pyhää.

Lapsi ei voi valita katsomuksellista ympäristöään itse. Siksi koululla on erityinen vastuu tarjota tila, jossa katsomuksia kohdataan turvallisesti ja arvostavasti. Koulu on yhteiskunnan keskeisin sivistysinstituutio. Sen tehtävä on antaa kaikille lapsille ja nuorille valmiudet ymmärtää maailmaa, jossa uskonnolla ja katsomuksilla on edelleen suuri merkitys.

Uskonnollisuus ei ole katoamassa. Päinvastoin: uskonnollisia ihmisiä on enemmän kuin koskaan. Uskonnot ja katsomukset muovaavat identiteettiä, elämän merkityksiä sekä politiikkaa ja konflikteja. Siksi uskontolukutaito on keskeinen kansalaistaito. Siihen kuuluu myös ymmärrys siitä, etteivät katsomukselliset rajat kulje vain uskontojen välillä vaan myös niiden sisällä.

Uskonnonopetus on tunnustuksetonta. Evankelis-luterilainen uskonnonopetus sisältää jo nyt laajasti muiden uskontojen ja katsomusten opetusta. Adlercreutz esittääkin, että uusi oppaine rakentuisi sen pohjalta. Yhteinen oppiaine ei kuitenkaan saa tarkoittaa vähemmistöjen äänen katoamista. Myös elämänkatsomustiedon näkökulmat on turvattava.

Huoli oppiaineen ohentumisesta on ymmärrettävä, mutta juuri nykyajassa katsomusopetuksen merkitys korostuu. Oppiaineen merkitystä heikentävät pikemminkin nykyjärjestelmän tunnistetut ongelmat ja vaikeudet nähdä yhteistä sivistystehtävää. Opetuksen tulee auttaa oppilasta ymmärtämään omaa katsomustaan suhteessa muihin, tiedon ja vuoropuhelun varassa. Polarisoitunut maailma tarvitsee yhdistävää, ei eriyttävää oppiainetta.

Yhteisen katsomusopetuksen tulee vahvistaa myös ymmärrystä suomalaisesta kulttuuriperinnöstä. Yhteiskuntamme historiaa ja arvoja on vaikea ymmärtää tuntematta kristinuskon ja erityisesti luterilaisuuden vaikutusta sivistykseen, koulutukseen ja tasa-arvoon. Tämä ymmärrys ei sulje pois muita katsomuksia, vaan luo perustan niiden kohtaamiselle.

Katsomusopetus jatkaa suomalaista sivistysperinnettä. Sivistys ei ole oman tradition suojelemista muilta, vaan kykyä ymmärtää omaa perintöä suhteessa toisiin. Ilman näitä välineitä koulu jättää nuoret yksin maailmassa, jossa uskonto vaikuttaa enemmän kuin aikoihin.

Silmien edessä kulki kuvanauhana monia ihmisiä ja kohtaamisia. Tavallista arkea ja juhlahetkiä. Vaikeita tilanteita ja arkista vaivannäköä, onnistumisia ja iloa. Kalenteria selatessa huomasin miettiväni, kunpa vuosien vaihtuessa ei kadottaisi kykyä nähdä tavallisen arjen siunausta, hetkien erityisyyttä ja ihmisiä, joiden kanssa kaikkea saa jakaa.

Keski-ikään ehtiessä elämä opettaa jo hauraudestaan. Sitä ymmärtää, että on päiviä, jolloin aika tuntuu kuluvan piinaavan hitaasti ja toisinaan päivät vain hujahtavat. Asioita ei pidä itsestään selvinä. Mutta kaiken keskellä vuodet, ne kuluvat yhä nopeammin.

1800-luvun loppupuolella elänyt ranskalainen filosofi Paul Janet on todennut, että kokemus ajasta syntyy suhteessa eletyn elämän pituuteen. Kymmenvuotiaalle lapselle vuosi on kymmenesosa koko elämästä, viisikymppiselle vain kaksi prosenttia kuljetusta matkasta.

Myös elämänkokemus vaikuttaa. Lapsi kohtaa monet asiat ensimmäistä kertaa. Vuoden varrella hän kokee paljon enemmän uusia asioita kuin vanhempi ihminen. Asioiden tuoreus saavat lapsuuden ja nuoruuden kesät tuntumaan loputtoman pitkiltä ja vuodet tapahtumista rikkailta. Lapsella on myös erityinen ihmettelyn ja läsnäolon taito.

Aikuisenkin kokemus ajasta liittyy uusiin asioihin. Joskus lyhyessä ajassa voi kokea paljon uusia kokemuksia. Lomamatkan päättyessä tunne voi olla sama kuin rippikoululeirin jälkeen: tapahtuiko tämä kaikki tosiaan vain viikossa. Erityisellä tavalla ajan kulku tiivistyy, kun elämässä tapahtuu jotain järisyttävää: rakastuminen tai ero, uuden elämän syntymä tai läheisen kuolema, onnettomuus tai yllättävä ilo.

Tunnekokemukset vaikuttavat siihen, miten koemme ajan kulun. Ahdistuneena, huolestuneena ja murheellisena aika tuntuu pysähtyvän. Onnellisena ja iloisena aika kulkee kuin siivillä.

Tutkijat ovat löytäneet vastauksia siihen, miksi vuodet tuntuvat kuluvan sitä nopeammin, mitä vanhemmaksi ihminen elää. Yksi näkökulma liittyy aistijärjestelmien ja aivojen vanhenemiseen. Kun aivojen kyky vastaanottaa tietoa ympäristöstä hidastuu, aika tuntuu kulkevan nopeammin.

Aivotutkija Katri Saarikivi on todennut, että ajan kokeminen voidaan jakaa kahteen minuuteen: kokevaan ja muistelevaan. Kokeva minuus kokee hetken tässä ja nyt, muisteleva minuus arvioi tapahtumia jälkeenpäin. Ikimuistoinen hetki tuntuu tapahtuessaan lyhyeltä, mutta jälkikäteen ajateltuna merkitykset voivat syventyä. Hetkelliset kokemukset haihtuvat, mutta merkitykselliset muistot muokkaavat käsitystämme elämästä.

Olemme juuri nyt välitilassa uuden ja vanhan taitteessa. On hyvä hetki pysähtyä katsemaan niin taakse kuin eteenkin päin, tunnustella kaikkea koettua ja kysyä sitä, mitä kohti haluaisi kulkea. Näissä hetkissä voi kirkastua myös tämän hetken ainutkertaisuus.

Ihmiset ovat vakavia ja katsovat kohti. Palomäen valokuvat ammentavat luostariperinteestä ja ikonitaiteesta. Muotokuvat ovat saaneet vaikutteita Laatokan Valamon 1900-luvun alun henkilökuvista. Yhdessä kuvassa viitankantajamunkki Lavrenti nojaa puisiin tikapuihin.

Kuvasarjan nimi Portaat viittaa pyhittäjä Johannes Siinailaisen 600-luvulla kirjoittamaan samannimiseen teokseen. Siinailaisen kirja kuvaa ihmisen hengellistä kasvua kohti Jumalaa. Se tapahtuu kolmenkymmenen portaan kautta. Seuraava askel edellyttää edellisten sisäistämistä. Askelten yli ei voi hyppiä.

Siinailaisen teos on tarkoitettu munkkien hengelliseksi elämänohjeeksi, mutta se tarjoaa ajateltavaa myös 2020-luvun ihmiselle. Kasvun matka ei ole älyllistä oppimista vaan sisäistä muutosta. Se on nöyryyden ja rakkauden tie. Tällä matkalla ihminen tarvitsee katumusta, rukousta ja ohjausta. Kasvu on todellista, mutta hidasta. Oikoteitä ei ole.

Palomäki pohtii kuvien kautta ihmisessä olevaa tarvetta kehittyä. Kuvia katsellessa jäin miettimään, mitä kasvu tarkoittaa omassa ajassamme.

Maailmaa, jossa elämme, vaivaa puhe jatkuvasta kasvusta. Samaan aikaan näemme, ettei planeettamme kestä elämäntapaamme, jonka keskiössä ovat ihmisen loputtomat tarpeet.

Aika ympärillämme huutaa tuloksia, suorituksia ja saavutuksia. Kasvua korostava retoriikka hiipii helposti myös hengelliseen kieleen. Tärkeää on yksilön tarpeet ja henkilökohtainen kehittyminen. Huomio kiinnittyy omiin tunteisiin ja omiin kykyihin. Kirkko muuttuu syntisten sairaalasta hengelliseksi punttisaliksi.

Ongelmallista on, kun hengellistä kasvusta tulee suoritus. Hengellisyyteen ei kuulu oma eikä toisten mittaaminen tai kilpailu. Hengellisyys ei ole projekti, jonka tavoite on hengellisesti parempi versio, kristitty 2.0.

Kristillisen uskon kauneimpia aarteita on se, ettei siihen liity ihmisen kyvykkyys. Vauva, muistisairas vanhus tai syvästi kehitysvammainen ymmärtää turvautumisesta, huolenpitoon heittäytymisestä ja elämää kannattelevasta rakkaudesta enemmän kuin moni muu. Juuri hän, joka ei pysty auttamaan itse itseään, voi elää lähimpänä Jumalaa ja olla esikuva meille kaikille.

Vaikka useimmat meistä eivät elä elämäänsä luostareissa, voimme oppia myös yksinkertaisesta elämästä, hiljaisuuden vaalimisesta ja jakamisen voimasta. Uskon syntyminen, säilyminen tai siinä kasvaminen eivät ole ihmisen oman päätöksen varassa vaan Jumalan työtä. Hengellisessä kasvussa on kyse luottamuksen syvenemistä, ihmisen pienenemisestä ja Jumalan suurenemisesta.

Alkava adventti on kirkon yhteinen nöyryyden ja hiljaisuuden tie. Se ei ohjaa itsekeskeisyyteen, vaan kasvattaa meitä kohti lähimmäisen tarpeita sekä rakkauteen haavoitettua luomakuntaa kohtaan.

Epävarmuudesta tulee jaettavaa, ymmärrettävämpää ja siedettävämpää. Taidetta kokiessa suru ei ole liikaa, eikä toivo liian naiivia.

Kansallisteatterissa Starmania katsellessa ymmärsin jälleen, miten merkityksellistä on pystyä käsittelemään kaikkea sitä, mitä on hankala pukea pelkiksi faktoiksi.

Starman on näyttelijä Martti Suosalon ja kirjailija Juha Kauppisen rakentama hahmo, joka katsoo ihmistä ja maailmaamme ulkopuolelta, avaruudesta käsin. Avaruudesta maailmaan saapunut vieras ihmettelee, miksi ihmiset tuhoavat oman planeettansa.

Starman paljastaa kulutuksen, kiireen ja itsepetoksen ristiriitaisuuden humoristisella tavalla. Suosalo pitää täyden katsomon otteessaan aktivistina, metsätalousmiehenä, biologina ja varpusena.

Esityksen lopussa hän pysäyttää yleisön vielä kerran ja pyytää: ”Rakkaat ihmiset, tarvitsen jakamattoman huomionne”. Puheellaan hän silittää katsoja mieltä: ”Hyväksy itsesi juuri sellaisena kuin olet. Nyt on sinun aikasi.”

Sitten Starman kutsuu yleisöä lausumaan yhdessä: ”Minä uskon ihmiseen, pyhään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan kiistattomaan kuninkaaseen.”

Katselen ympärilleni. Osa lähtee mukaan pontevasti. Toiset pälyilevät ympärilleen. Tulee epämukava olo. Sanat takertuvat kurkkuun.

Lopuksi Suosalo pyytää sanomaan itselleen, että ”olet hyvä juuri tuollaisena, sinun ei tarvitse muuttua. Sinä riität, olet tarpeeksi.” Ja lopuksi vielä: ”Minä luotan teihin”.

Voiko ihmiseen luottaa, mietin, kun poistun teatterista hiljenevään kaupunkiin. Kuka jaksaa uskoa ihmiseen maailmassa, jossa uutiset kertovat hidastuvista merivirroista, romahtaneista koralliriutoista ja merten lämpenemisestä? Näemme, miten ekosysteemit muuttuvat pysyvästi, eikä kaikkea voi enää korjata takaisin. Syynä ovat ihmisen loputtomat tarpeet.

Ilmastokriisin vaikutukset eivät jakaannu tasaisesti. Eniten kärsivät ne, jotka ovat vähiten vastuussa päästöistä. Huomion tulisi ulottua haavoittuvimpiin maihin ja yhteisöihin. Juice Leskisen vuonna 1980 säveltämä ja sanoittama laulu sopii kuvaamaan myös ekokriisin ajan ihmisen epätoivoa: ”Aina oikein uskoa en jaksa ihmiseen, kun ihmiskunta tekee itsemurhaa.”

On tietenkin välttämätöntä, että ihminen voi kokea olevansa arvokas, hyväksytty ja riittävä. Tämä on erityisen tärkeä viesti aikana, jona ihmisen arvoa kyseenalaistetaan, epävarmuus nakertaa tulevaisuususkoa ja moni uupuu tehokkuusvaatimusten alle.

Ja samalla epärehellinen itsetyytyväisyys ei ole vaihtoehto. Luonnon monimuotoisuus vaatii puolustajia. Vakuuttelu siitä, että ihminen riittää, muuttuu kestämättömäksi, jos se estää meitä säilyttämästä elinkelpoista planeettaa tuleville sukupolville.

Aina oikein uskoa en jaksa ihmiseen ja silti ihmisessä on toivo. Ihminen on ilmastokriisin, sotien ja sosiaalisen epätasa-arvon maailmassa sekä ongelman että ratkaisun keskiössä.

Entä jos ei pitäisi uskoa ihmiseen, vaan ihmisiin? Yhdessä voimme luoda rakenteita, joissa vastuu jakautuu. Samalla jokainen voi ja jokaisen tulee tehdä osansa. Yhdessä saamme aikaan enemmän kuin yksin.

Taide ravistelee irti todellisuudesta, jonka olemme rakentaneet ympärillemme. Se pakottaa katsomaan asioita uudella tavalla, välillä myös epämiellyttävien tunteiden kautta.

Ensi sunnuntaina kirkoissa eri puolilla maata lauletaan hoosiannaa ja alkaa valoisa, odottava adventti. Matka, joka kuljettaa pimeyden läpi kohti joulua. Kaupunkien kuuset syttyvät ja kyntteliköt ilmestyvät ikkunalaudoille.

Valo kasvaa, lisääntyy ja leviää, vaikka luonnossa päivät pimenevät. Valo vähenee aina talvipäivänseisaukseen asti. Tänä vuonna vuoden lyhin päivä on 21. joulukuuta. Siis vasta neljän viikon kuluttua, aivan lähellä joulua. Ei siis ole kumma, jos pieni valonläikkä kodin seinällä tuntuu ihmeeltä ja marraskuun aurinko armolta.

Vaikka luonnossa valo vähenee, onneksi voimme luoda valoa ympärillemme. Tulevat viikot kokoavat ihmisiä yhteen. Monet juhlat ja erilaiset perinteet tuovat elämään keveyttä, lämpöä ja toisten kohtaamisen iloa. Lucian päivä, itsenäisyyspäivä, Kauneimmat joululaulut, erilaiset konsertit ja pikkujoulut muistuttavat siitä, että emme ole yksin. Olemme olemassa yhdessä.

Yhteyden kokemusta vahvistaa toisten muistaminen. Jos voimia on, lähetämme kortteja, mietimme lahjoja ja soitamme läheisille, joita emme ole tavanneet aikoihin. Haluamme muistaa tuntemattomia ja jakaa omastamme. Se, että saa olla hyvässä mukana, tekee itsellekin hyvää. Se, että saa vaikka ihan pienestikin auttaa, tuo toivoa ja luottamusta myös omaan elämään.

Toivo ei ole naivia optimismia. Toivo avaa näkökulman siihen tulevaisuuteen, jossa me voimme olla mukana ja josta jotakin voi toteutua meidän elämämme kautta. Toivo voi saada meissä muodon arkisina tekoina ja asenteena. Yhteisöllisyys ja nähdyksi tuleminen vahvistavat hyvyyden voimia ja luottamusta siihen, että edessä voi olla myös ihan hyviä aikoja, parempia päiviä.

Myös musiikki on hyvää tekevää vastarintaa pimeässä. Se yhdistää. Laulu kokoaa särkynyttä ja hajonnutta elämää, parantaa ja kannattelee. Musiikki antaa sanattomille tunteille, ilolle ja surulle, odotukselle ja täyttymykselle muodon. Silloinkin, kun sanoja ei ole, musiikki voi olla toivon kieli.

Kirkkoisä Johannes Krysostomos kirjoitti tästä arkisesta ihmeestä näin: “Kun me laulamme yhdessä, meistä tulee yksi sydän ja yksi ääni.” Yhteinen laulu ei poista eroja ihmisten väliltä, mutta se luo yhdessäolon tilan, jossa niitä ei tarvitse korostaa. Se sitoo vastakkaisasettelun väsyttämiä yhteen. Yhdessä laulaminen synnyttää yhteisen rytmin ja yhteisen hengityksen. Soinnin, johon jokainen saa liittyä ja kaikki ovat tervetulleita.

Kun laulamme, olemme hetken ajan maailmassa, jossa ei ole ulkopuolisia. Laulaessa olemme samalla puolella. Siksi yhdessä laulaminen on hyvää vastavoimaa yksilökeskeiselle kulttuurille. Tarvitsemme muita laulajia ympärillemme.

Maailma ei muutu valoisammaksi itsestään. Voimme kuitenkin tehdä siitä vähän valoisamman. Jokainen omalla paikallaan, yhdessä paljon enemmän kuin yksin.

Suomessa elää lähes 140 000 köyhää lasta. Lapsena koettu köyhyys heijastuu usein pitkälle aikuisuuteen. Köyhässä perheessä kasvaminen synnyttää ulkopuolisuuden kokemusta, muokkaa lapsen identiteettiä ja luo eriarvoisuutta.

Köyhyys vaikuttaa perheen elämään kokonaisvaltaisesti. Se ahdistaa ja vie voimia perheen aikuisilta, mutta myös lapset ovat lähes aina tietoisia perheen taloudellisista haasteista. Huolien kasvaessa ilmapiiri kotona kiristyy.

Perheen köyhyys ei tietenkään ole ainoa tekijä, joka määrittää lapsen tulevaisuutta. Myös vakavaraisissa perheissä voi olla puutetta turvasta, rakkaudesta ja yhteydestä. Tämä ei kuitenkaan muuta perusasetelmaa: lapsiperheköyhyys estää lasten oikeuksien toteutumista. Köyhien perheiden lapset joutuvat rakentamaan elämäänsä takamatkalta.

Kodin tilanne heijastuu myös lapsen päiväkotiin ja kouluun sekä vaikuttaa harrastusmahdollisuuksiin. Arki ei ole tavallista eikä huoletonta. Köyhyyteen liittyy usein häpeää, vaikeasta tilanteesta vaietaan ja apua haetaan pakon edessä. Tarvitsemme lisää ymmärrystä siitä, miten monella tavalla köyhyys vaikuttaa lapsen arkeen.

Lasten vaikutusmahdollisuudet omaan tilanteeseensa ovat vähäiset, usein olemattomat. Lapset eivät voi ratkaista perheensä toimeentulon haasteita. Köyhillä lapsilla tai heidän perheillään ei myöskään ole etujärjestöjä, jotka kovaan ääneen puolustaisivat heitä.

Hiljaisten ja äänettömien ihmisten etuuksista on helppo leikata. Tällä hetkellä samaan perheeseen saattaa kohdistua useita päällekkäisiä etuusleikkauksia. Siksi köyhyys on kasaantumassa työttömille, lapsiperheille ja aivan erityisesti yksinhuoltajille. Ylisukupolvinen köyhyys jättää syviä jälkiä, jotka eivät poistu talouden elpyessä.

Suomi on pieni maa ja syntyvyys on meillä poikkeuksellisen alhaista. Meillä ei ole varaa menettää yhtään lasta eikä yhtään perhettä. Tulevaisuuden kannalta on tärkeää, että jokainen lapsi ja kaikki perheet pysyisivät mukana. Meidän tulee huolehtia lasten ja nuorten mielenterveydestä, kantaa yhteistä vastuuta toisistamme sekä elvyttää taloutta tavalla, joka turvaa lasten ja nuorten tulevaisuutta. Näin rakentuu kestävä hyvinvointi.

Itsenäisyyden juhlavuoden lastensäätiön mukaan suomalaiset näkevät köyhyyden johtuvan yksilön omista valinnoista enemmän kuin muut pohjoismaalaiset. Muissa pohjoismaissa painotetaan enemmän rakenteellisia syitä, yhteiskunnan ja poliittisten toimien vaikutusta sekä ihan vaan huonoa onnea.

Tunnetussa tyyneysrukouksessa pyydetään rohkeutta vaikuttaa niihin asioihin, jotka ovat omissa käsissämme, tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joihin emme voi vaikuttaa ja viisautta erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.

Suomalaisten lasten ja lapsiperheiden köyhyys ei ole asia, joka meidän tulee hyväksyä tyynesti. Sen sijaan se on asia, johon voimme ja meidän tulee vaikuttaa. Kukaan ei ole vain oman onnensa seppä, mutta jokainen lapsi on yhteisen onnemme seppä.