Isoisäni palvelee kenttäpappina ja pitää hartautta Karhumäessä. Hän puhuu sotilaan tuntolevystä, pienestä mutta merkityksellisestä esineestä, jonka jokainen saa astuessaan armeijan palvelukseen. Tuntolevy roikkuu sotilaan kaulassa. Siinä on kaksi osaa, jotka muistuttavat, kuka olen ja mitä maata palvelen.

Tämän tuntolevyn sain lainaksi lapseltani, joka suorittaa parhaillaan varusmiespalvelustaan. Nykyään tuntolevyä kutsutaan tunnuslevyksi, mutta sen merkitys on sama. Kun katson pientä esinettä, sydäntä puristaa. Liityn kaikkien maailman äitien huutoon Eeva Kilven sanoin: Ei, ei, ei. Ei sotaa!

Tuntolevy tuntuu erityiseltä esineeltä tänä levottomuuksien ja epävarmuuden aikana. Sodan keskellä tuntolevy oli korvaamattoman arvokas esine. Sen avulla varmistui kaatuneiden henkilöllisyys. Sekä talvi- että jatkosodassa huolehdittiin siitä, että rintamalla kaatuneet kuljetettiin kotipaikkakunnalle ja siunattiin kotiseurakunnan sankarihautausmaahan, jos se suinkin oli mahdollista.

Tuntolevyn tarkoitus oli myös isoisäni mielessä, kun hän puhui Karhumäen radiossa näin: ”Tuntolevyn saamiseen sisältyy kaatumisen mahdollisuus. Siksi sen kantamiseen liittyy ainakin alussa, jotakin kammottavaa. Talvisodassa sattui, että moni lähetti tuntolevyn kotiin muistoksi vaimolle, morsiamelle tai muulle omaiselle. Sillä tavoin siitä pääsi kaikkein helpoimmin.”

Sitten isoisäni muistutti, että ihmisellä on näkyvän tuntolevyn rinnalla näkymätön tunnus: Kristityn tuntolevy. Se ei roiku kaulassa, vaan se on sydämessämme. Myös Kristityn tuntolevyssä on kaksi osaa: ”Herra tuntee omansa” ja ”Luopukoon vääryydestä jokainen, joka lausuu Herran nimen”. (2 Tim. 2:19)

Kristityn tuntolevyn ensimmäinen osa muistuttaa, että jokainen ihminen on Jumalan tuntema ja arvokas. Toinen taas ohjaa elämään kantamansa tunnuksen mukaisesti: luopumaan vääryydestä ja pyrkimään oikeaan.

Kaikenlaisina aikoina perusta on sama: hyvä omatunto ja pyrkimys oikeaan. Meidän tulee kärsivällisesti puhua rauhasta ja pyrkiä sitä kohti.

Hyvä kuulija, millainen on sinun tuntolevysi. Entä minun?

Jo antiikin filosofit ajattelivat, että omatunto on jokaisessa ihmisessä oleva sisäinen taju oikeasta ja väärästä. Myös luterilainen ajattelu nojaa siihen, että ihmisyyteen kuuluu syvään istutettu käsitys siitä, miten asioiden olisi hyvä olla.

Omatunto ei kuitenkaan ole vain kristittyjen tai muiden uskovien omaisuutta. Jokainen voi tehdä viisaita ja moraalisesti punnittuja valintoja. Luther kärjistää ajatuksen: ”Parempi viisas ja jumalaton hallitsija kuin hurskas ja tyhmä.”

Kristityt ajattelevat, että ihmisen omatunto on sidoksissa Jumalan Sanaan. Vuorisaarnassa Jeesus opettaa: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt 7:12)

(Tämä kultaisen säännön ajatus on yhteinen uskonnosta, kasvatuksesta ja kulttuurista riippumatta. Omatunto on siis jotakin ihmisille yhteistä. Se on yhteistä tuntoa siitä, mikä on oikein ja hyvää.)

Gyllene regelns tanke är densamma oberoende av religion, uppfostran eller kultur. Samvete är alltså något som är gemensamt för mänskan. Det är en gemensam känsla av vad som är rätt och riktigt.

Maailmaa katsellessa miettii, olemmeko kadottaneet kyvyn pyrkiä hyvään ja oikeaan. Monet kärsimykset ovat ihmisen itsekkyyden seurausta: luontoa tuhotaan, maapallon resursseja jaetaan epätasaisesti, eri puolilla soditaan.

Omatunto soimaa sisällämme ja yhteisessä tunnossamme. Emme ole sivustakatsojia.

Päivän evankeliumi puhuu meille samasta, mistä isoisäni Karhumäen radiossa. Se vakuuttaa, että Jumala tuntee omansa. Jeesus sanoo: ”Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut”.

Olemme siis Jumalan tuntemia. Samaa tuntemista etsimme toistemme katseista. Haluamme tulla nähdyiksi sellaisina kuin syvimmiltämme olemme: mitä rakastamme, mitä pelkäämme, mikä on meille tärkeää ja mihin uskomme. Hetkissä, joissa tulemme näkyviksi kokonaisina, taivas hipaisee maata.

Identiteetti on niin syvä ja kokonaisvaltainen osa ihmisenä oloa, että siihen liittyvä torjutuksi tuleminen satuttaa kipeästi.

(Uskonto on kielen ja etnisen taustan rinnalla tärkeimpiä ihmisen identiteettiä rakentavia tekijöitä. Siksi se on voima, jota käytetään myös väärin.)

Religionen är tillsammans med språk och etnisk bakgrund, de viktigaste faktorerna när en mänskas identitet byggs. Därför är det en kraft, som tyvärr också används fel.

Erityisen vaarallista on liittää uskonnollinen ja etninen identiteetti toisiinsa tavalla, joka sulkee osan ihmisistä ulos. Tämä on tärkeää sanoa aikana, jona poliittinen uskonnollisuus vahvistuu. Myös kristinuskoa ja muita uskontoja käytetään väärin vallankäytön ja poliittisten tavoitteiden välineenä. Vaarallinen kehitys näkyy eri puolilla maailmaa.

Uskontoa käytetään hyväksi, kun halutaan heikentää demokratiaa. Sen nimissä voidaan luoda viholliskuvia, kontrolloida yksilöiden elämää tai kaventaa naisten ja vähemmistöjen oikeuksia. Tämä ei ole oikein.

Samaan aikaan kaikkialla ja kaikissa uskonnoissa on omantunnon ihmisiä. Ihmisiä, jotka haluavat puolustaa jokaisen ihmisen arvoa, tasa-arvoa ja rauhaa. Tämä on oikein ja tavoiteltavaa.

Kristillinen perinne ja suomalaisuus ovat monelle meistä rakasta perintöä ja ihmisen identiteetissä totta yhtä aikaa. Suomalaisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin kristillisyys. Kansallinen identiteetti kuuluu kaikille suomalaisille. Kristillinen identiteetti taas ylittää kansojen rajat.

Jeesuksen seuraajia ei yhdistä sama tarha, vaan sama Paimen. Itsenäisyyspäivän evankeliumissa Jeesus muistuttaa, että hänellä on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä tarhasta (Joh. 10:16).

Jeesus viihtyy myös niiden ihmisten lähellä, joiden kanssa meidän on vaikea tulla toimeen. Hän etsiytyy sinne, mistä haluamme kääntää katseemme pois.

Evankeliumi on vapaana virtaava väkevä voima, joka kuuluu kaikille. Jumalan rakkaus ja huolenpito eivät tunne rajoja.

Jumala tulee ihmiseksi, jotta me löytäisimme tien toistemme luo. Jeesus tuntee haavoilla olevat sydämemme, hän kuulee hiljaiset huutomme. Eri tavoin elämän uuvuttamia hän ei jätä yksin. Hänen sanansa ovat täynnä rakkautta ja armoa. Hän on sielun suloinen vieras, sydänten valo ja rikkinäisten parantaja.

Hyvät kuulijat,
saamme elää monenlaisen hyvän keskellä.

Itsenäisyyspäivänä me kiitämme vapaasta Suomesta. Tästä kauniista ja rakkaasta maasta, sen luonnosta, äidinkielestä ja kulttuurista, ajattelun ja uskonnonvapaudesta, edellisistä sukupolvista ja juurista, kaikista suomalaisista.

Tänään kysymys meille on: miten vahvistamme rauhaa ja luottamusta, hyvinvointia ja huolenpitoa Suomessa – ja kaikkialla?

Paavali antaa tähän hyvän ohjeen: ”Olkaa keskenänne yksimielisiä. Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. Älkää olko omasta mielestänne viisaita. Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä. Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” (Room. 12:16–18)

(Tässä on kuvattu ihmisyyden tuntolevy, yhteisen tuntomme ydin: älkää pitäkö itseänne muita parempina, asettukaa vähäosaisten rinnalle, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.)

Här beskrivs människans känsloregister, kärnan i vår gemensamma känsla: håll er inte för bättre än andra, ställ er vid de svagas sida, lev i fred med alla.

Ihmisyyden tuntolevy on meistä jokaisella. Se ei kuulu vain joillekin, vaan kaikille. Jokainen tarvitsee ja kaipaa suojaa ja hoivaa. Tulemme ja lähdemme täältä yhtä alastomina.

Ihmisyyden tuntolevyn toinen puoli on se, mistä ihmiset tunnistavat meidät. Se näyttää, millaisia olemme ihmisenä ja millaisen jäljen jätämme. Miten olemme vastanneet kutsuun rakentaa rauhaa ja rakkautta? Näistä teoista meidät lopulta tunnistetaan.

Rakkaat ystävät,
Jeesus lähettää meidät toistemme luokse, erilaisina ja erimielisinäkin rakastamaan toisiamme, kantamaan kristityn tuntolevyä.

Hän ohjaa meitä kulkemaan sinne, missä on kaipausta, elämän kuormia ja yhteyden etsintää. Hän lähettää meidät maailmaan, kaikkeen sen vaivaan ja iloon valaisemaan toistemme kulkua ja kantamaan toisiamme.

Rakas Suomi tarvitsee myötätuntoa ja samalla puolella olemisen tuntua. Jokaisen tulisi voida luottaa siihen, että saa tukea silloin, kun sitä tarvitsee. Kristittyinä meidän tehtävämme on edistää myös maarajojen yli rauhaa, oikeudenmukaisuutta ja ylisukupolvista vastuuta.

Hyvä kirkkovieras,
tässäkin juhlassa Jeesus on hyvänä Paimenena keskellämme. Vaativan ajan ja kovan työn keskellä saat muistaa, että sinuakin kannetaan ja sinullekin jaetaan hyvää.

Paimen tuntee lampaansa, etsii eksyneen, sitoo murtuneen ja hoivaa uupuneen. Saat olla turvassa. Sinun ei tarvitse kantaa tuntolevyäsi yksin. Hyvä Paimen kantaa sinua kappaleen matkaa sydäntänsä vasten painaen ja kysyy: jaksathan taas, kun minä näin sinua kannan.

My grandfather, serving as a military chaplain, is giving a sermon for the troops in Karhumäki. He speaks about the military identification tag or dog tag, a small yet significant object that everyone entering military service will receive. It is an object to be worn like a necklace. It consists of two parts with information about my identity and about that of the country I serve.

I borrowed this dog tag from my child, currently conscripted for national service. What the Finnish military officially call the object is different; what the object signifies is unchanged since 1944. Looking at the small object makes my heart ache. I find myself united with the cry of every mother on earth—in the words of Eeva Kilpi: “No, no, no! No war!”

Dog tag feels particularly relevant in these uncertain and restless times. During the war, dog tag was irreplaceably valuable. It meant it was possible to identify the fallen soldier. Through Winter War and Continuation War, Finns made sure that, if at all possible, soldiers fallen at the front were brought to their parishes of origin and given a proper funeral, with a war grave in the parish graveyard.

The importance of dog tag was not lost on my grandfather on that day when he spoke these words, broadcast from Karhumäki: “Receiving the dog tag implies possibility of death. For this reason, wearing it seems, initially at least, terrible. During Winter War, many soldiers sent their dog tag home, to be a keepsake for wife, bride, or some other relative. That was the easy way out.”

My grandfather then pointed out that apart from the visible dog tag, we also possess an invisible identity disk: the Christian’s dog tag. Not worn like a necklace, it has its proper place in our hearts. This dog tag also has two parts: “ ‘The Lord knows those who are his’, and, ‘Let everyone who calls on the name of the Lord turn away from wickedness.’ “ (2 Tim. 2.19)

The first of these two parts points out that every human person is known to God and endowed with dignity. The second one instructs us to live accordingly: to avoid what is wrong and to strive for what is right.

In all times and seasons, this foundation remains: a good conscience and striving for what is right. Patiently and consistently we must talk about peace and strive for it.

Dear friend, how does your dog tag look like? Or mine?

The philosophers of Classical Antiquity thought that “conscience” was an inner sense of right and wrong residing in every human person. Likewise, Lutherans have assumed that humanity possesses a deep-seated sense of how things ought to be.

However, conscience is not the sole property of Christians, or for that matter any religious believers. Any human person can make choices that are wise and morally well-founded. Luther puts it with characteristic acuity: “A wise but ungodly ruler is to be preferred to a devout but stupid one.”

Christians do find, though, that the human conscience is circumscribed by the Word of God. In his Sermon on the Mount, Jesus tells us: “In everything do to others as you would have them to do you; for this is the law and the prophets.”  Mt 7.12

This Golden Rule unites us, irrespective of religion, upbringing, or cultural background. Conscience, therefore, is a thing common to all people. It is a shared sense of what is good and right.

Looking at the world makes it easy to wonder whether we have in fact lost our capacity for seeking what is good and right. Suffering in its several guises is not infrequently the result of human selfishness: nature destroyed, resources unequally shared, war waged in sundry places.

Our conscience rebukes us, individually and collectively. We are not mere onlookers.

Today’s Gospel, like my grandfather all those years ago in Karhumäki, wants us to know and believe that God knows his own. Jesus says, “I know my sheep, and they know me.”

We are, then, known by our God. This “knowing”, this recognition, we also seek in each other’s eyes. We desire to be seen as we most intimately are: as loving what we love, fearing what we fear, believing in what we believe in, manifesting in our lives that which is most important for us. When we are, even for a moment, made visible as our entire selves, heaven reaches down to earth.

Identity is so totally and profoundly in the heart of what it means to be human that any rejection of it is a source of excruciating pain.

Religion, together with language and ethnic background, is one of the chief building blocks of human identity. This makes it a power liable to abuse.

It is particularly dangerous to combine religious and ethnic identity in a way that excludes other people. Expressing this in so many words is important at a time when political religiosity as a phenomenon is waxing stronger. Christianity as well as other religions can and will be used as a tool for wielding power, for political aims. Examples of this dangerous development are clearly visible around the world.

Religion is used as a tool for weakening democracy. In the name of religion groups of people are depicted as enemies, individual lives are controlled and manipulated, the rights of women and minorities are jeopardised. This is not acceptable.

And yet everywhere and among followers of any and every religion we find people of conscience. People who wish to defend human dignity, equality, and peace. This is right and just and worth striving for.

Christian tradition and Finnishness are for many of us in this nation a most dear heritage; they are simultaneously true as our identities. Yet being Finnish is not coterminous with being Christian. Our national identity belongs to every Finn. A Christian identity, however, transcends national borders.

Followers of Jesus are not united by one sheep pen, but by one Shepherd. Our Independece Day Gospel has Jesus remind us that he has other sheep who are not of this fold. (Jn 10.16)

Jesus enjoys the company even of people we find difficult. Where we would rather avert our eyes, he makes his presence known.

The Gospel is a powerful current flowing freely, available for everyone. God’s love and care know no limits.

God becomes human so that we may find the way to each other. Jesus knows our wounded hearts, he hears when we silently cry to him. Those exhausted by the many adversities of life find that he does not abandon them. His words are full of love and charity, grace and mercy. He is the soul’s lovely guest; he is the light of human hearts; he is the healer of the wounded and broken.

Dear friends,

We have received innumerable good gifts. On this Independence Day we give thanks for a free and independent Finland. We give thanks for this beautiful country that is so dear to us; for its nature, for our language and culture, for freedom of thought and of religion; for previous generations, for our roots; for all Finns.

The important question for us today is: how can we strengthen peace and mutual trust, welfare and well-being, in today’s Finland—and all over the world?

St Paul gives us appropriate guidance: “Live in harmony with each other; do not be haughty, but associate with the lowly; do not claim to be wiser than you are. Do not repay anyone evil for evil, but take thought for what is noble in the sight of all. If it is possible, so far as it depends on you, live peaceably with all.”  Rom. 12.16—18

In these words of St Paul we find an adequate description of the dog tag of humanity, the essence of our common humanity: do not fancy yourselves better than others; walk alongside those who have less; live in peace with all.

This dog tag has been given to all of us. Not just for the few; it belongs to everybody. Everybody needs care and nurture; everybody desires them. We all arrive and depart equally naked.

The other half of the human dog tag is this: what makes us recognisable? What are we like as humans, what is our footprint like? How have we answered the call to become builders of peace in love? This is what people will know us for.

Dear friends,

Jesus sends us to each other, different as we are and disagree as we may, to love each other, to bear the Christian dog tag.

He guides our steps to where there is longing, where there burdens of life are felt, and where human contact and community is sought. He sends us to the whole world, with its burdens and its joys, to give light to one another’s journey, but also to carry each other as necessary.

Our dear Finland calls for compassion and for a sense of us all being on the same side. Everyone ought to be able to trust that they will be supported when support is most needed. As Christians we are also called to promote peace, justice, and responsibility across national and generational borders.

Dear friend,

In this our celebration Jesus the Good Shepherd is in our midst. As demanding as the times may be, as exacting as your work may be, please do not forget that you also are carried and fed with good things by the Shepherd.

The Good Shepherd knows his sheep, will mend what is broken and take care of the exhausted. You are safe. The burden of your dog tag is not yours alone to bear. The Shepherd will carry you, pressed against his loving heart, and ask you: can you walk further again, now that I have carried you for a while?

kuultua vertausta lukiessani olen ajatellut Tove Janssonin Teuvan kirkkoon maalaamaa alttaritaulua Kymmenen neitsyttä. Teuvan vanha kirkko oli tuhoutunut tulipalossa ja uutta kirkkoa oli palkattu suunnittelemaan arkkitehti Elsi Borg. Elsi kutsui hankkeeseen mukaan Toven ja hän maalasi 1950-luvun alussa viisi metriä leveän alttaritaulun suoraan kirkon kiviseinään. Alttaritaulu on ainoa Tove Janssonin maalaama alttaritaulu. Kuvassa on kymmenen nuorta naista persoonina, koko elämänsä kanssa.  Jos mahdollista, käy katsomassa se.

***

Tänään on valvomisen sunnuntai ja kirkkovuoden toiseksi viimeinen pyhä.

Päivän evankeliumikertomus kertoo vertauksen kymmenestä morsiusneidosta. Se on osa vertausten sarjaa, joissa kehotetaan valvomaan ja olemaan valmiina.

Kymmenen morsiusneitoa odottaa sulhasta. Kaikki heistä väsyvät. Kaikki nukahtavat. Kun huuto keskellä yötä kuuluu: “Sulhanen tulee”, kaikki heräävät. Kaikki tahtovat saada lamppunsa palamaan. Kaikki tahtovat häihin.

Ero syntyy heräämisen hetkellä: viidellä on öljyä, viidellä ei. Viisi viisasta on osannut varautua ja he ovat valmiina. Ja sitten on viisi tyhmää, jotka jäävät oven taakse.

Varhaiset kristityt elivät voimakkaassa Jeesuksen toisen tulemisen odotuksessa. He uskoivat, että Jumalan valtakunta tulee pian. Aikaa kuitenkin kului, ja heitä kalvoi kysymys siitä, mitä tapahtuu, kun Herra viipyy? Miten elää, kun odotus pitkittyy? Miten pysyä hereillä, kun todellisuus ei tapahdukaan niin kuin kuvittelimme?

Samalla vertaus kuvaa aikansa yhteiskuntaa, sen normeja ja rajoja. Sitä, ketkä pääsevät juhlaan – ja kenen kohdalla ovi suljetaan.

***

Kertomuksessa hääjuhlaa odottavaa kymmenen nuorta naista. Naiset odottavat, toimivat, tekevät valintoja: ottavat lamppunsa, kantavat öljyä ja heitä arvioidaan “viisaiksi” ja “tyhmiksi”.

Jeesuksen ajan yhteiskunnassa naisten nostaminen kertomuksen keskiöön on erityistä, poikkeuksellistakin. Kertomuksissaan Jeesus nosti usein näkyviin heidät, joiden ääni olisi muutoin jäänyt kuulematta. Samalla hän osoittaa Jumalan valtakunnan luonteen: se on paikka, jossa ensimmäiset tulevat viimeiseksi, marginaali onkin keskiössä ja sivuäänistä tulee pää-ääniä.

Samalla vertauksen kielikuvat saavat pohtimaan, miten naisia arvioitiin Jeesuksen varhaisten seuraajien keskuudessa. Millaisia odotuksia heihin liitettiin? Kenellä oli mahdollisuus ja lupa toimia ja kenellä ei? Miksi toisia kutsuttiin viisaiksi ja toisia tyhmiksi? Miten sukupuoli ja moraali kytkeytyivät toisiinsa?

***

Vertausta on tulkittu vuosisatojen aikana monin tavoin. Tulkinnoissa ovat kuuluneet kunkin ajan ihanteet ja painolastit, ympäröivän yhteiskunnan käsitykset ja hengelliset korostukset.

Vertauksen on ymmärretty kuvaavan valvomista ja hengellistä valmistautumista. Se on tulkittu eskatologisena, lopun aikoja kuvaavana opetuksena: sulhanen on Kristus, joka palaa aikojen lopussa ja morsiusneidot ovat kristittyjä, jotka odottavat hänen paluutaan. Toiset elävät huolettomina, toiset valppaina.

Keskiyön huuto herättää kaikki kristityt, elävät ja kuolleet. Armoon turvautuneet ja hyvää tekevät pääsevät ikuiseen elämään.

Vertauksen tärkeä kysymys on: Mitä on öljy? Mistä sitä saa? Ja voiko sitä lainata?

Varhaiset opettajat, kuten Johannes Krysostomos, on selittänyt kertomusta niin, että öljy on ihmisystävällisyyttä ja lähimmäisen auttamista. Öljyä on pidetty armona, oikeana asenteena ja hyvien tekojen hedelmänä.

Lamput kuvaavat uskoa, joka loistaa ulospäin. Öljy kuvaa sisäistä hyvyyttä ja rakkautta.

Erämaaisät tulkitsivat kertomusta niin, että öljy lampuissa kuvaa jatkuvaa hengellistä harjoitusta ja rukousta. Tyhmät ovat hengellisessä elämässään liian innokkaita ja siksi väsyvät. Viisas kestää koettelemukset.

Viisautta on pitää huolta myös sisäisestä hengellisestä elämästä. Se vahvistaa luottamusta Jumalaan ja rakkautta lähimmäisiä ja koko luomakuntaa kohtaan.

Kirkon yhteistä valveilla oloa oli ja on kristikunnan katkeamaton rukous, joka pitää hereillä, vapauttaa mielen pahoista ajatuksista ja suuntaa sydämemme kohti Jumalaa ja kätemme kohti toisiamme.

Kukaan meistä ei tiedä, mikä on elämämme viimeinen päivä. Elämä on lahja, tämä päivä on lahja. Osaisimmepa elää niin viisaasti, että voisimme kokea olevamme joka päivä valmiina.

***

Kun vertausta kuuntelee, tuntuu se myös armottomalta.

Kun huuto kuuluu – elämässä tulee hetki, jossa pitäisi olla valmiina – aikaa ei olekaan.  Ovi sulkeutuu. Miksi viisaat eivät jaa öljyään?

Tämä on vertauksessa vaikea kohta. Ja ehkä juuri siksi se voi avata jotakin tärkeää.

Se saa kysymään: olenko valveilla, heijastuuko minusta oikea asenne, armo ja hengen hedelmät? Onko lampussani öljyä? Jos näin on, voinko jakaa sitä toisille?

Emme voi uskoa toisen puolesta, mutta voimme kantaa toinen toisiamme.

Mutta voinko lainata toisen rakkautta, entä rohkeutta?

Vertausta voi tulkita myös yhteiskunnallisesti. Onko öljyn puute yksilön syy? Vai onko sittenkin niin, että jotkut ovat ilman öljyä, koska elämä on ollut heille kovempi, mahdollisuudet pienemmät, portit suljetumpia? Onko joku ulkopuolelle siksi, ettei hän ei ole koskaan kuullutkaan kutsua?

Kertomuksen öljy voi olla myös yhteisöllisyyden ja yhteyden symboli.

Se muistuttaa, että kirkkona meidän tehtävämme on rakentaa yhteisöä, jossa öljyä jaetaan niin, ettei yksikään jäisi ilman. Meidän tulee kilvoitellen elää niin, ettei kenenkään tarvitse jäädä ovensuuhun tai pimeään siksi, että häntä ei ole kutsuttu ja tuettu tai siksi ettei hän ole saanut elämän perusedellytyksiä, rakkautta ja rohkaisua.

Suljettu ovi on kysymys meille: keitä ovat he, jotka tänään jäävät oven taakse? Keneltä me suljemme ovet?

***

Hyvä juhliva seurakunta,

valvominen ei tarkoita sitä, ettei ihminen saisi koskaan väsyä. Eivät viisaatkaan jaksaneet, hekin nukahtivat. Valvominen ei ole hengellistä pingotusta tai pelonsekaista Jeesuksen toisen tulemisen odotusta.

Valvominen on heräämistä siihen, että Jumala on jo meidän keskellämme. Se on heräämisestä siihen, että olemme osallisia hänen valtakuntansa rakentamisesta.

Valvominen on luottamusta siihen, että Jumala käyttää meitä työssään silloinkin, kun emme sitä itse näe.

Valvominen on aktiivista odotusta: rakkauden harjoittamista, oikeudenmukaisuuden rakentamista, sitä että ei väisty toisen, eikä luomakunnan kärsimyksen ääreltä. Se on rukousta ja uskon todeksi elämistä rakkautena.

Meidän tulee olla hereillä rakkaudessa.

Siihen tarvitsemme armoa ja Jumalan rakkautta. Ristin ryövärillä ei ollut lamppua eikä öljyä. Ja silti hänelle sanottiin: “Tänään olet minun kanssani paratiisissa.”

***

Rakkaat Pinja, Mari, Annastiina, Mari, Pilvi Ilona, Eevi, Annakaisa, Kaisa ja Sami,

Tove Janssonin alttaritaulun kulmassa on ovi, joka on auki. Se viestii kutsua Jumalan valtakuntaan. Se ei ole pelottava portti vaan toivon symboli.

Myös teidän edessänne on ovi, joka on avoin.

Kun te pian kuljette siitä virkaan vihittyinä arkeenne, teidän ei tarvitse olla virheettömiä tai aina valmiina. Teidät on kutsuttu inhimillisinä ihmisinä, juuri teinä.

Työssänne ja elämässänne valvominen on luottamista Jumalaan, joka kulkee edellänne ja kannattelee teitä takananne. Valvominen on elämän mittaista matkan tekoa, kilvoittelua. Se on elämän antamista armollisen Jumalan käsiin, siinä lepäämistä.

Thomas Merton sanoo viisaasti: “Se hyvä, mitä sinä teet, ei tule sinusta, vaan on seurausta siitä, että olet antanut itsesi Jumalan rakkauden käyttöön.”

Teidät on kutsuttu työhönne ajassa, jossa moni väsyy, nukkuu tai etsii öljyä.

Avatkaa suljettuja ovia. Kuunnelkaa heitä, joiden ääni on jäänyt heikoksi. Kantakaa huolta heistä, joilla ei öljyä ole. Kantakaa rohkeasti Kristuksen valoa, sitä, jonka Jumala on sytyttänyt teissä.

Kirkon tehtävä on olla kaikkina aikoina hereillä, yhdessä.
Virsi 565 sanoittaa sen hienosti:

Siis murra kahleet ja väärä valta! Suo kukkaan puhjeta oikeuden!
Suo, että kirkko myös yössä valvoo sovinnon liekkinä kaikkien.

Ja valvo itse, oi Kristus, meissä. Sanasi ainoa lamppu on.
Maailman halki sen loiste kantaa varmuutta aamun ja auringon.

Ja silti pahaa tapahtuu. Lapsia sairastuu. Onneksi moni paranee, mutta silti lapsia ja nuoria kuolee ennen aikojaan. Eikä vain lapsia ja nuoria, vaan myös täyden elämän keskellä olevia aikuisia.

Elämä ei ole meille tasapuolinen. Useimmat meistä kohtaavat elämänsä aikana sairautta ja kuolemaa. Elämme monenlaisten kipeiden ja vaikeiden asioiden kanssa. Luopuminen tekee kipeää ja on myös pelottavaa.

Äsken kuullussa evankeliumikertomuksessa Jeesuksen luokse tulee isä, jolla on sydämessään hätä. Mies on varakas ja vaikutusvaltainen. Korkea asema ei kuitenkaan suojaa häntä elämän haavoittuvuudelta, niin kuin ei suojaa ketään meistä. Olemme kaikki sen edessä yhtä paljaina.

Kertomuksen isän poika on sairaana, kuolemaisillaan. Isä rakastaa lastaan ja lähtee etsimään hänelle apua suurimmassa hädässään. Ihmiset puhuvat, että Jeesus kulkee opetuslastensa kanssa lähiseudulla. Niinpä isä lähtee Jeesuksen luokse pyytämään apua.

Isän pyyntö on monelle meistä tuttu. Suuren hädän keskellä huokaamme tai huudamme Jumalan puoleen: Herra, auta.

Isä pyytää Jeesusta lapsensa luo, mukaansa: ”Herra, tule ennen kuin poikani kuolee.” On kiire. Mutta Jeesuksen vastaus on tyly, suorastaan torjuva: ”Ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Ja silti, kaiken torjunnan jälkeen, Jeesus sanoo: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.”

Kapernaumin virkamiehen pojan parantaminen on yksi niistä Johanneksen evankeliumin kertomuksista, joissa parantuminen ei tapahdu näkyvästi, vaan etäältä sanan voimalla: Jeesus ei kosketa sairasta, ei mene hänen luokseen, ei lausu rukousta hänen vierellään. Hän parantaa kaukaa, sanoo vain: ”Poikasi elää.”

Jeesus käskee isän palata kotiinsa ja isä tekee niin. Kun isä on matkalla poikansa luokse, hän kohtaa matkalla palvelusväkeään ja kuulee, että poika on parantunut. Paraneminen on tapahtunut juuri sillä hetkellä, kun Jeesus sanoi: ”Poikasi elää.” Nyt isä uskoo.

Kuultu kertomus päättää Johanneksen evankeliumin kokonaisuuden, joka on alkanut kuvauksella Jeesuksen ensimmäisestä ihmeteosta.

***

Kertomuksen keskiössä on usko, joka kurottautuu kohti auttajaa. Se ei ole tietoa, eikä varmaa tunnetta, vaan luottamusta suuren hädän keskellä.

Isän usko on sinnikästä turvautumista, ojentautumista apua kohti. Isä uskoo, että Jeesus voi auttaa häntä ja hänen rakkaitaan elämän vaikeuksien keskellä.

Kertomuksessa paranemisen ihme ei tapahdu vain pojassa vaan myös isässä. Isän luottamus muuttuu uskoksi, kun hän kuulee pojan parantuneen. Käy niin kuin Jeesus sanoo: Tarvitaan tunnusteko, ihme.

Aina sairaus ei parane. Toisinaan tapahtuu pahin: oma lapsi kuolee.

Kovien koettelemusten keskellä parantuminen on usein murtumista. Parantumisen tie on myös murtumisen tie. Tällä tiellä ihminen oppii hyväksymään elämän haurauden ja oman haavoittuvuutensa. Tätä tietä kulkiessa voi löytää kaiken kipeänkin keskellä merkityksen, uuden alun, elämän.

***

Oletko sinä joutunut lähtemään Jeesuksen luota ilman lupausta asioiden parantumisesta, muutoksesta? Onko kertomuksen isän hätä ja kokemus torjutuksi tulemisesta sinulle tuttua?

Luulen, että täällä sateenkaarimessussa on monia, jotka tietävät miltä tuntuu tulla torjutuksi. Tiedät, millaista on, kun etsii apua ja turvaa, oman olemassaolon oikeutusta, mutta tuletkin sysätyksi syrjään, joutuu puolustautumaan, jää turvattomaksi.

Sairaalapastori Markku Nieminen kirjoitti vastikään kirkollisesta kaksoisviestinnästä. Hän kuvasi, miten psykiatriassa kaksoisviestintä tarkoittaa sairastuttavaa ristiriitaa puheen ja käytöksen välillä. Sitä tapahtuu esimerkiksi silloin, kun vanhempi sanoo rakastavansa lastaan ja samalla torjuu hänet. Tällaisessa tilanteessa viesti rakkaudesta on lapselle hämmentävä, epäuskottava. Tällaisen kaksoisviestinnän psyykkiset seuraukset tiedetään vakaviksi.

Nieminen kuvasi, miten samaa tapahtuu kirkossa ja kirkon keskusteluissa. Julistamme sanomaa pelastavasta Jumalasta, mutta samalla uhkailemme ja turhennamme toisella tavalla ajattelevia ihmisiä teologisin, moraalisin ja opillisin perustein.

”Vaikeasti miellettävissä oleva kaksijakoinen kiivaus on uskonnollista kaksoisviestintää, sellaisena erityisen vakavaa ja tuomittavaa vaikeiden inhimillisten haasteiden, eksistentiaalisten elämän ja kuoleman kysymysten edessä”, Nieminen kirjoittaa.

Onko tämä sinulle tuttua? Ehkä kotona on sanottu, että sinua rakastetaan, mutta yhtä aikaa olet tullut hylätyksi. Tai sitten se on tapahtunut Jumalan perheväen keskellä. Sinulle on kerrottu, että Jumala on luonut meistä jokaisen ja sinäkin olet ainutkertainen Jumalan kuva, mutta samalla on annettu ymmärtää, että olet kuitenkin vääränlainen. Sinun elämäsi ei saa toteutua yhtäläisesti.

Tämä on uskonnollisen kaksoisviestinnän syvä haava. Sen tunnistaminen ja tunnustaminen on välttämätöntä, jotta parantuminen voi alkaa ja voimme yhdessä rakentaa turvallista kirkkoa.

Jokaisen ihmisen avoimen ja arvostavan kohtaamisen pitäisi olla selvää kaikissa yhteisöissä. Tämä koskee myös kirkkoa. Kuitenkin keskustelu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä on ollut ja on yhä haavoittavaa. Kovat sanat ja torjutuksi tuleminen ovat jättäneet kipeitä jälkiä moneen. Kirkko ja uskonnolliset yhteisöt ovat osaltaan laskeneet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen harteille painavia taakkoja.

Tänään haluan sanoa sinulle: Homoseksuaalisuus tai sukupuoli-identiteetti ei ole synti, josta pitää tehdä parannusta. Se ei ole sairaus, josta pitää parantua. Samaa sukupuolta olevien parien suhteissa tai avioliitossa ei ole mitään väärää. Olet Jumalan kuva, ehyt sellaisena, miksi sinut on luotu.

***

Kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen tehtävä on vahvistaa hyvää. Ei toisille, vaan kaikille. Seksuaalisuuden monimuotoisuuden ymmärtäminen on parantanut lukuisien ihmisten elämää. Meidän tulee tätä myönteistä kehitystä ja tuntea vastuumme seurakunnissa ja kirkossa.

Norjan evankelis-luterilainen kirkko näytti tästä vastikään esimerkkiä, kun se pyysi johtavan piispan Olav Fykse Tveitin johdolla anteeksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöiltä. Piispa Olav totesi anteeksipyynnössä: ”Kirkon sanat ja vaikeneminen ovat aiheuttaneet häpeää, kipua ja vahinkoa. Kirkon aiemmat opetukset, käytännöt ja hiljaisuus ovat johtaneet siihen, että ihmiset ovat kokeneet, ettei heillä ole paikkaa kirkossa. Toiset ovat eronneet kirkosta, toiset menettäneet uskonsa.”

Nyt Norjan kirkossa halutaan rakentaa yhteisöä, jossa osallisuus ja turvallisuus kuuluvat myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Anteeksipyyntö merkitsee sitoutumista tekoihin, jotka voivat vähitellen parantaa. Se ei poista koettua kipua ja kärsimystä, mutta se on askel parantumisen matkalla.

Kristittyinä meidät on kutsuttu jakamaan toistemme kipu, kulkemaan yhdessä ristin tietä. Me emme voi katsella toistemme elämää etäältä tai suhtautua siihen välinpitämättömästi. Myös kirkko tarvitsee parantumista. Se edellyttää ymmärrystä tehdyistä virheistä ja halua pyytää anteeksi. Tarvitsemme Jumalan puoleen kääntymistä ja Jeesuksen eläväksi tekeviä sanoja.

Jokaisessa meissä elää toive saada elää arvostettuna ja rakastettuna, omana itsenään, suhteessa toisiin. Ehkä se on Jumalan kuva meissä: Että kaikesta huolimatta etsimme yhteyttä, emme erillisyyttä. Silloin kuljemme toivon tietä, sitä tietä, jolle Kristus meidän lähetti.

***

Tänään, tässäkin messussa, olemme parantumisen matkalla. Saatat kantaa itsessäsi kipua, jota voi olla vaikeaa sanoittaa. Tai sitten etsit toivoa, lohdutusta, luottamusta.

Tänäänkin parantuminen on Jumalan puoleen kurottautumista. Usein rakkaudettomuuden työmaa olen minä itse. Vaikka helpompaa on tunnustaa toisten syntejä kuin omiaan. Parantuminen alkaa omasta sydämestä. Jumalan rakkaus voi saada aikaan sen, että osaamme rakastaa itseämme ja toisiamme niin kuin Jeesus meitä rakastaa.

Parantuminen voi tarkoittaa sitäkin, että ihminen uskaltaa tulla näkyväksi omana itsenään. Paluuta entiseen ei ole, on vain liike kohti jotakin uutta. Ukrainalainen ikonimaalari Arsen Bereza sanoo koskettavasti: ”Ahdistus ei ole varjo, vaan syntymä ennen elämää.”

On ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Usein johdatuksen hiljaisen virtauksen näkee vasta jälkikäteen. Hitaat muutokset vaativat aikaa, ne voivat viedä vuosikymmeniä.

Mutta ihmisen elämä ei odota, se toteutuu tässä ja nyt. Siksi tarvitsemme parantavia sanoja, jotka vapauttavat ja tekevät meidät eläväksi.

Saat luottaa siihen, että Vapahtajamme on ”lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli”. (Ps.34:19)

Rakkaat ystävät, me elämme Kristuksessa ja Kristus on meissä. Se on rakkautta, joka ylittää ajan ja etäisyyden. Rakkautta, jossa ei ole ehtoja. On vain käsi, joka ojentuu kohti kaikkea haavoittunutta.

Tässä iltamessussa Jeesus ympäröi sinut huolenpidolla. Jospa juuri tässä hetkessä voisi alkaa parantuminen ja voit kokea: Minä elän.

”Herra on lähellä. Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa. ” (Fil. 4:5-9)

Olen tavannut työntekijöitä, luottamushenkilöitä, vapaaehtoisia, seurakuntalaisia ja saanut kohdata paljon ihmisiä. Meillä on ollut hienoja hetkiä, lämmin kiitos niistä.

Sen lisäksi, että olen ja olemme seurueeni kanssa saaneet tarkastaa seurakuntaa, on ollut sellainen olo, että myös piispa on tullut perusteellisesti tarkastettua.

Myös äsken kuullussa evankeliumissa ollaan tarkastuksen kohteena. Jeesus on fariseusten johtomiehen kotona aterialla, ja kaikki tarkkailevat, mitä hän tekee. Jeesusta ja hänen tekojaan arvioidaan.

Kertomuksessa ollaan yhteisellä aterialla niin kuin mekin olemme tänään täällä Auran kirkossa, kun syömme yhdessä taivaallista ja tavallista leipää.

Jeesukselle yhteinen ateria oli tärkeä. Hänen söi usein yhdessä niin omien oppilaiden, publikaanien, syntisten kuin fariseustenkin kanssa. Se, että Jeesus jakoi yhteisen ruokapöydän erilaisten ihmisten kanssa, oli arvostuksen merkki. Alussa oli ateria.

On sapatti, lepopäivä. Yhteinen ateria antaa mahdollisuuden yhteiselle keskustelulle. Nyt keskustelu on yksipuolista. Jeesus ei saa kysymyksiinsä vastauksia. Tuttua kuitenkin on, että Jeesus kävi usein kiivaitakin keskusteluja juutalaisten johtajien kanssa. Fariseukset korostivat lain perinnäissääntöjen noudattamista. Jeesuksen mielestä he asettivat niillä raskaita taakkoja ihmisten kannettavaksi, vaikka samalla saattoivat itse elää toisin.

Nyt ruokailu keskeytyy ja Jeesuksen luokse tulee sairas mies. Jeesus kysyy lainopettajilta ja fariseuksilta: ”Onko sapattina lupa parantaa?”

Jeesus ei saa kysymykseensä vastausta. Hän koskettaa miestä ja mies paranee. Mies lähtee taudistaan vapaana. Siitä, miten muut aterialla olevat tähän reagoivat, ei kerrota meille.

Jeesus uhmaa totuttua opetusta ja toimii vastoin sapattisääntöjä. Hänelle Jumalan tahdon toteuttaminen merkitsi jotakin muuta kuin säädösten noudattamista, jotka olivat kadottaneet merkityksensä ja irtautuneet elämästä.

Kokemus siitä, että uskoa, sen määrää ja merkkejä tarkkaillaan, saattaa olla sinullekin tuttu. Myös me tämän päivän kristityt asettamme toistemme harteille taakkoja, joiden alle nääntyy. Vaadimme sellaisten säädösten noudattamista, jotka eivät rakenna ihmisen hyvää elämää. Ja jos kukaan muu ei niitä aseta, osaamme itsekin niitä asettaa. Oma usko tuntuu vähäpätöiseltä ja kokee, ettei riitä eikä kelpaa.

Kuullussa kertomuksessa Jeesus esittää myös toisten kysymyksen: miten itse toimisitte tilanteessa, jossa toinen on hädässä?

Sama kysymys kuuluu myös meille: Mitä sinä tekisit?

Mitä sinä tänään tekisit, jos joukkoomme tulisi apua pyytävä ihminen. Miten me toisiamme kohtelemme? Miten Jeesus silloin toimii?

Tiedämme, että lähimmäistä tulee auttaa hädän hetkellä. Silti saatamme kääntää katseemme pois. Myös pelko voi saada käpertymään itseensä. Jos pelkää, on vaikeaa rakastaa.

Jeesus kutsuu meitä kuitenkin vapauteen: ”Rakkaudessa ole pelkoa, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon… Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.”

Toiselle hyvää tahtova rakkaus on kristityn asenne ja elämäntehtävä. Se tarkoittaa, ettemme asetu kenenkään yläpuolelle, pidä itseämme parempana ja ummista silmiämme tältä maailmalta.

Meidät on kutsuttu vapauteen, ja meidät on kutsuttu julistamaan vapautusta. Lutherin mukaan kristityn vapaus sisältää kaksi toisilleen vastakkaista näkökulmaa. Kristitty on yhtä aikaa vapaa kaikesta eikä kenenkään alamainen. Ja samalla kristitty on kaikkien palvelija ja jokaisen alamainen. Uskossa kristitty on kaikesta vapaa, mutta rakkaudessa hän tulee palvella kaikkia.

Jos rakkaus unohtuu, usko muuttuu itsekkyydeksi. Huomio kiinnittyy itseen, omaan hyvään elämään ja pelastumiseen. Rakkaus siirtää huomion itsestä toiseen, kutsuu elämään ihmisiksi ja saa meidät tekemään hyvää lähimmäiselle ja koko luomakunnalle.

Aikuiseen uskoon kuuluu vapaus ja vastuu.

Siksi toisen pelastaminen ja auttaminen ei ole vain sallittua vaan välttämätöntä. Rakkaus ja hätätila ohjaavat kaikkia lakeja.

Samalla lepopäivän merkitystä ei tule väheksyä. Se on tehty meitä varten, meille pelastukseksi. Luomiskertomus kuvaa, miten Jumala lepäsi seitsemäntenä päivänä, hän katseli luomaansa maailmaa ja totesi kaiken olevan hyvää.

Myös me tarvitsemme lepoa. Levosta käsin näemme elämämme kauneuden ja arkiset asiat, joiden edessä voimme sanoa kaiken olevan hyvää. Ymmärrämme, kuinka ainutkertainen lahja elämä on.

”Kun ymmärrämme, että koko fyysinen maailma ympärillämme on Jumalan kätkeytymisen ja ilmestyksen paikka, tästä maailmasta tulee koti, turvallinen, lumottu ja armollinen”, kirjoittaa Richard Rohr.

Siksi Jumalaa ei voi rakastaa rakastamatta maailmaa, jonka hän on luonut. Eikä Jumalaa voi rakastaa ohi toisen ihmisen.

Piispantarkastuksessa katsotaan taaksepäin, eletään nykyhetkeä ja tähyillään tulevaisuuteen. Kysytään, kuinka täällä eletty Jeesuksen seuraajina. Jumalan valtakunnan elämä on jatkuvaa liikettä ja uudistumista. Sekin saattaa synnyttää arvioita, kritiikkiäkin, pelkoa. Jokaisesta meistä löytyy sisäinen fariseus, joka takertuen katsoo mieluummin taakse kuin eteenpäin. Mutta meidän ei tule pelätä tätä aikaa eikä tulevaisuutta vaan katsella sitä vapaina ja vastuullisina.

Vaikka piispantarkastuksessa on läsnä arvioiva katse, messussa meistä jokaista katsotaan armon katseella. Se, että Jeesus paransi luokseen tulleen, oli rakkauden teko, joka ylitti kaikki lain vaatimukset. Ja niin hän tekee tänäänkin.

Ethän unohda, hän katsoo juuri sinua rakastaen, koskettaa ja parantaa. Ja lähettää myös meidät eteenpäin, omaan arkeemme ja kaikkiin sen töihin ja tehtäviin.

Nyt seurakunnassa jatkuu tavallinen arki. Jumala toimii usein väkevimmin silloin, kun ei tunnu tapahtuvan mitään erityistä. Hän on läsnä siellä, missä kaksi tai kolme on koolla.

Hän on kanssasi siellä, minne matkasi täältä kirkosta jatkuu. Sinapinsiemen kokoisesta uskosta rakentuu maailmaa muuttava toivo. Rakkautena vaikuttava usko ohjaa näkemään maailman ja itsemme kokonaisuutena ja Jumalan läsnäolon kaikessa: Kristuksen jokaisessa lähimmäisessä ja kaikkialla luomakunnassa.

Tämä taulu tuli mieleeni, kun valmistauduin tähän messuun ja etsin sen jälleen esille. Alkuperäiset kehykset olivat jo rikki ja vaihdon tähän uudet.

Vanhempani kiinnittivät tämän taulun sänkyni päätyyn. Monena iltana ja monena aamuna olen katsellut tätä kuvaa, jossa sisarukset ylittävät vähän rikkinäistä siltaa, jonka alla kuohuu koski. Lapsia suojaa enkeli, jonka helmat sekoittuivat virtaavaan veden kanssa. Taulu on kulkenut mukanani vuosikymmenet.

Kuvaa katsellessa mielessä alkaa soimaan Suojelusenkeli -laulun sanat: ”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, vaan ihana enkeli kotihin vie”.

Kuinka monelle teistä tämä on tuttu kuva? Suojelusenkelitaulu on ollut monen sängyn yläpuolella. Se taitaa olla suomalaiskotien tunnetuin taulu. Kuvasta on olemassa erilaisia versioita. Yhdessä kuvassa lapset ylittävät riippusiltaa, toisessa kiipeävät veneeseen ja kolmannessa ovat jyrkänteen reunalla.

Äsken kuulimme katkelman Matteuksen evankeliumista, jossa opetuslapset kysyvät Jeesukselta, kuka on suurin Jumalan valtakunnassa sekä Jeesuksen opetusta siitä, miten lasten elämää tulisi suojata sekä lopussa jokaista lasta suojaavasta enkelistä.

Jeesus ei ensin vastaa opetuslasten kysymykseen, kuka on suurin, vaan kertoo siitä, miten Jumalan valtakuntaan pääsee. Se edellyttää ensiksi kääntymistä ja toiseksi lasten kaltaiseksi tulemista.

Kääntyminen on helpompaa ymmärtää. Jeesus haluaa opetuksillaan ja teoillaan pysäyttää ihmisen, jotta hän kääntyisi ja lähtisi kulkemaan Jeesuksen seurassa. Mutta mitä hän tarkoittaa lapsenkaltaisuudella? Pitääkö lapsen pysyä aina lapsena? Voiko aikuinen voisi tulla lapseksi jälleen?

Jeesuksen ajan yhteiskunnassa lapsen asema oli haavoittuva. Jeesus opettaa ja muistuttaa painavin sanoin, että lapsia ei saa kohdella huonosti. Puolustamalla lasta ja nostamalla lapset keskiöön Jeesus kääntää ihmisten luomat arvoasetelmat päälaelleen: tavoiteltavaa ei olekaan suuruus vaan pienuus, ei vaikutusvalta ja voima vaan voimattomuus, ei rikkaus vaan köyhyys. Sillä ne kuljettavat meitä toistemme luokse, jakamaan elämäämme, elämään toisia tukien.

Kertomuksessa Jeesus kertoo opetuslapsille, että lasten enkelit saavat taivaissa joka hetki katsella Jumalan kasvoja. Se oli paljon sanottu, sillä perinteisesti oli opetettu, ettei Jumalan kasvoja voi nähdä. Mutta että lasten enkeleille se on jokapäiväistä. Niin erityisiä ovat lapset.

Raamatussa enkelit mainitaan useita satoja kertoja. Enkelit ovat Jumalan sanansaattajia ja viestintuojia, jotka suojelevat, ohjaavat ja auttavat ihmisiä. Ehkä muistat Raamatusta kertomuksen, kun enkeli Gabriel ilmestyy Marialle ja kertoo, että hän tulee saamaan lapsen tai kun jouluyön kertomuksen, jossa enkelit ilmestyivät paimenille ja kertoivat, että nyt lapsi on syntynyt.

Psalmissa 91 sanotaan: ”Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen”. Saat turvautua ajatukseen suojelusenkelistä, joka varjelee ja suojelee sinua.

Enkelit muistuttavat toisen todellisuuden läsnäolosta, että on olemassa näkyvä ja näkymätön maailma. Se mitä on silmiemme edessä, ei ole kaikki. Enkeli on Jumalan toiminnan, varjeluksen ja läsnäolon vertauskuva.

Katsotaanpa vielä tuttua taulua ja mietitään Jeesuksen opetusta enkeleistä. Äsken kuullun kertomuksen mukaan jokaisella lapsella on oma suojelusenkeli. Miksi tässä kuvassa on kuitenkin vain yksi enkeli, eikö siinä pitäisi olla kaksi enkeliä?

Raamatussa meitä ohjataan pitämään huolta toisistamme, osoittamaan vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä. (Hepr. 13:2)

Tässä kuvassa katse kiinnittyy suojelusenkeliin, mutta myös tähän isosiskoon, joka ottaa pikkuveljensä kainaloon. Suojelee ja varjelee häntä. Samaan kutsutaan myös meitä.

Toin tänne toisenkin taulun. Tämä on kuva yhdestä maailman vanhimmasta ikonista. Ikonin nimi on Ystävyyden ikoni. Ikoni löydettiin arkeologisissa kaivauksissa Egyptissä, jossa löytyi suuren ja tosi vanhan luostarin
jäänteet. Alkuperäinen ikoni on Pariisissa Louvren taidemuseossa.

Kuvassa on munkki, luostarin johtaja Menas ja Kristus. Kristuksen käsi on Menaksen olkapäällä ja he seisovat lähekkäin, kulkevat vierekkäin.

Ikoni on minusta puhutteleva kuva ystävyydestä ja luottamuksesta. Se kutsuu meitä ystävyyteen Jeesuksen ja toisemme kanssa. Näkemään kaveri, joka on yksin ja kutsumaan hänet mukaan. Kuuntelemaan ystävää, kun hänellä on huolia. Ottamaan kainaloon, kun pelottaa tai surettaa. Huomaamaan sivuun jääneet ja apua tarvitsevat ja toimimaan Jumalan käsinä ja jalkoina tässä maailmassa. Olemaan enkeleitä toisillemme.

Jokainen meistä tarvitsee ystäviä. Ihmisiä, jotka laittavat käden olkapäälle ja ottavat kainaloon. Kukaan meistä ei pärjää yksin. Me tarvitsemme suojelusenkeiltä ja me tarvitsemme toisiamme.

Ikoni muistuttaa myös siitä, että Kristus kulkee sinun kanssasi, on vierelläsi. Miten sinä voisit kulkea Jeesuksen jalanjäljissä ja löytää paikkasi ystävän viereltä? Ollaanko enkeleitä toisillemme? Siipiesi suojaan saanko painaa pään?

Taivaan voimat toimivat myös ihmisten kautta. Jumala kutsuu meitä enkeleiksi toisillemme. Kun katsot peiliin, voit nähdä siellä enkelin.

Vietämme juhlaa ajassa, joka on monenlaisten huolien sävyttämää. Meitä painavat maailman murheet, sodat ja vääryydet. Toisinaan valvottavat oman elämän tai läheisten murheet, yksinäisyys, sairaudet ja huoli huomisesta.

Tällaisena aikana ja tänä juhlapäivänä Raamatun tekstit muistuttavat sinua Aino ja koko seurakuntaa Jumalan jatkuvasta huolenpidosta. Meille sanotaan: älkää huolehtiko huomispäivästä.

Juhlapäivänä tunnemme kevyttä iloa ja se on lahjaa. Tarvitsemme juhlahetkiä. Mutta kun suuntaamme katseemme arkeen, tuleviin aikoihin, ei se ole ihan helppo läksy uudelle kirkkoherralle eikä kenellekään meistä. Mutta se on tärkeä muistutus. Viimeistään silloin, kun tunnustamme omien mahdollisuuksiemme rajat ja huomaamme, etteivät omat voimamme riitä, on heittäydyttävä Jumalan huolenpidon varaan.

Hyvät seurakuntalaiset,
tämä kaunis Maskun kirkko on taivaan ja toivon merkki tässä ajassa. Tämä kirkko sekä Lemun ja Askaiset kirkot muistuttavat toisen todellisuuden läsnäolosta, Jumalan jatkuvasta huolenpidosta ja siitä, että elämässä ei tarvitse selvitä omin voimin.

”Heittäkää pois kaikki maalliset huolet” veisataan ortodoksisessa liturgiassa. Tämä juhlamessu kutsuu meitä samaan: luottamaan Jumalaan kaiken sen keskellä, mitä huominen elämäämme tuo.

Huomiseen haasteisiin ja iloihin tarttuessamme me tarvitsemme toisiamme. Me kuulumme yhteen. Mitään muuta me emme tässä ajassa tarvitse yhtä kipeästi kuin toisiamme.

Yksi huolettomuuden salaisuus onkin siinä, että kääntää katseen itsestään kohti toisia. Katsoo penkissä vieressä istuvaa ja suuntaa katseen täältä kirkkosalista ulos maskulaisten arkeen ja maailmaan, kaikkeen siihen, minkälaisten kysymysten keskellä ihmiset arkeaan täällä elävät ja toivoa etsivät.

Meidät on lähetetty toistemme luokse.

Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa liikkeellä oloa, ei pysähtymistä. Käykää siksi rohkeasti kohti huomista ja kaikkia sen haasteita ja mahdollisuuksia, siellä Jumala on vastassa. Hän tietää, mitä tarvitset, mitä tarvitsemme.

Hyvä Aino,
saat itsellesi poikkeuksellisen kauniin työympäristön. Vaikka edessä on varmasti monia vaikeita kysymyksiä ja vaativia tilanteita, saat tehdä työtä rikkaan perinnön ja monen hyvän keskellä.

Täällä seurakunnan historia on pitkä. Maskun seurakunta on yksi Suomen vanhimmista seurakunnista. Asetut kirkkoherrana pitkään ja arvokkaaseen jatkumoon.

Yksi tunnetuimmista edeltäjistäsi on Maskun Hemminki, joka toimi täällä kirkkoherrana yli kolmenkymmen vuoden ajan. Hemminki muistetaan erityisesti kirjallisesta työstään: hän kirjoitti ja suomensi lukuisia virsiä ja runoja.

On koskettavaa ajatella, että näiden seinien suojissa on vuosisatojen ajan laulaen ja rukoillen kurottauduttu Jumalan puoleen. Ja että sama pyyntö kaikuu täällä yhä:

Opeta Isää tuntemaan,
Kristusta, Poikaa, kuulemaan,
lunastajaamme luottamaan
ja ristin alla ainiaan
sinussa kiinni riippumaan.

Maskun seurakunnassa alkaa nyt uusi aika, Ainon aika.

Yksikään kirkkoherra ei selviä tehtävästään yksin. Aino tarvitsee teidän työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja teitä työtovereikseen.

Murtakaa yhdessä muureja ja levittäkää rohkeasti Kristuksen tuoksua. Älkää murehtiko turhasta, vaan katsokaa toiveikkaasti tulevaisuuteen ja nähkää sen mahdollisuudet. Kutsukaa mukaan ja menkää mukaan. Tehkää rohkeasti yhteistyötä maskulaisten toimijoiden kanssa. Vaalikaa yhteydenpitoa naapuriseurakuntiin.

Rakastakaa ja etsikää yhteyttä. Yhdessä voitte jättää perinnön, joka kestää tuleville sukupolville. Perinnön, joka on hengellisesti rikas.

Aino, nyt on sinun vuorosi johtaa Maskun seurakuntaa. Tee huolella oma osuutesi, mutta älä ”huolehdi huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen.”

Maskulaiset ovat kutsuneet sinut kirkkoherran tehtävään. Se tarkoittaa, että he luottavat sinuun. Tee työtäsi omana itsenäsi, oman elämänkokemuksesi kautta, Jumalaan luottaen. Pidä huolta itsestäsi, omasta tilastasi ja rakkaistasi.

Sinua kannetaan ja sinua kannatellaan. Työtoverit ja luottamushenkilöt ovat sinun tukenasi. Seurakuntalaiset muistavat sinua rukouksissaan.

Elävä Jumala on luvannut olla lähelläsi.
Hän siunaa ja varjelee sinua, koko elämääsi ja kaikkia rakkaitasi.

Hemminki Maskulaisen 400 vuotta sitten kirjoittama virren säe rohkaiskoon sinua tänään uuden kynnyksellä: Ei lopu Herran laupeus, uskollisuus ja rakkaus.
Polvesta polveen säilyy se turvana Herran omille.

Tänään Aino Savolainen asetetaan Maskun seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan valtakirjan.

tämän kesän yksi puheenaihe on näillä seuduilla ollut Loimaan keskustassa juokseva karhu. Äsken kuullussa tekstissä Jeesus ei varoita karhuista vaan raatelevista susista. Eivät sudetkaan taida olla vieras aihe täällä. Asutuksen lähellä liikkuvat sudet ovat herättäneet pelkoa ja säikäyttäneet lapsia. Susia on päätetty karkottaa kovilla äänillä ja niistä pyydetään ilmoittamaan hätänumeroon tai poliisille. Niin vaarallinen ja pelottava susi voi olla.

Nyt meidän ei kuitenkaan tarvitse hätäillä tai pelätä. Tänään me kiitämme tästä kauniista kirkosta ja iloitsemme sen tuomasta turvasta ja suojasta. Kaksi sataa vuotta on pitkä aika. Siihen mahtuu monenlaisia historian vaiheita, sukujen elämää, sukupolvien vaihtumista, monta ihmisen elämää iloineen ja suruineen, monenlaisia pelkoja ja toiveita.

Seurakuntaelämän juuret ovat täällä syvällä maaperässä. Tämän kirkon historia vie 1800-luvun alkuun, jolloin Turun tuomiokapituli määräsi, että Mellilässä on pidettävä kirkonmenot joka neljäntenä sunnuntaina, siis kerran kuukaudessa. Lupa kirkon rakentamiseen saatiin vuonna 1815 ja kaksi vuotta myöhemmin laskettiin kirkon perustukset. Kirkon rakentaminen vei kuitenkin voimia ja oli riitaisaakin. Lopulta keisarin ohjauksella kirkko saatiin valmiiksi niin, että tänään voimme juhlia sen kaksisataavuotista historiaa.

Liki sadan vuoden ajan Mellilä toimi Loimaan rukoushuonekuntana. Vuonna 1913 seurakunta itsenäistyi ja jälleen liki sadan vuoden kuluttua vuonna 2009 Melillä liittyi osaksi Loimaan seurakuntaa. Seurakunnan rakenteet ovat muuttuneet ympäröivän yhteiskunnan muutosten mukana, mutta kirkon tehtävä on ollut kaikkina aikoina sama: olla taivaan, turvan ja toivon merkkinä tässä maisemassa.

Tämän juhlamessun Raamatun tekstit puhuvat totuudesta ja harhasta. Kuultu evankeliumi on osa Jeesuksen vuorisaarnaa. Siinä Jeesus varoittaa vääristä profeetoista, jotka ovat kuin susia lammasten vaatteissa.

Ehkäpä muistat profeettoja Vanhan testamentin kertomuksista? Niitä viisaita, joiden tehtävänä oli puhua Jumalasta ja Jumalan puolesta. Profeetat ennustivat, julistivat ja loivat toimillaan edellytyksiä uskon leviämiselle.

Nykyisin harvemmin kukaan kertoo olevansa profeetta, mutta kyllä tämäkin aika on täynnä monenlaisia auktoriteetteja ja arvovaikuttajia, ideologiaa ja opetusta, julistajaa ja opettajaa, jotka ajattelevat kertovansa totuuden. Sosiaalinen media tarjoaa vahvan äänitorven. Toiset vetoavat Jumalaan, toiset tietoon, monet tunteisiin. Usein meitä vievät algoritmit. Ja kaiken sen keskellä ihminen kysyy: mikä on totta, mikä on harhaa.

Kysymys siitä, kuka on oikea profeetta, oli polttava varhaiskristillisissä yhteisöissä. ”Sinun nimissäsihän me profetoimme, sinun nimissäsihän me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimissäsi teimme monia voimatekoja”. Ja silti Jeesus vastaa heille: ”En tunne teitä.”

Uskon ajateltiin näkyvän vahvana julistuksena, voimatekoina ja pahojen henkien karkottamisena ja silti Jeesus sanoi: En tunne teitä. Näinköhän Jeesus sanoisi tänäänkin somemaailman väkeville julistajille?

”Harha on totta ja totuus on harhaa, se usvaksi muuttuu ja käsistä karkaa”, tiivisi totuuden kaipuun William Shakespeare.

”Mutta viisaus – missä se on? Missä asuu ymmärrys? Ihminen ei löydä tietä sen luokse, tästä maailmasta sitä ei voi löytää”, kuulimme äsken pysäyttävät sanat Jobin kirjasta.

Kun ajattelee tätä aikaa, jossa juhlimme Mellilän rakasta kirkkoa, kysymys tuntuu todelta ja ajankohtaiselta: ”Mutta viisaus – missä se on? Missä asuu ymmärrys? Ihminen ei löydä tietä sen luokse, tästä maailmasta sitä ei voi löytää.”

Samaan aikaan kun juhlimme kauniissa Suomen suvessa, monet huolet painavat meidän mieliämme. Gazalaisten tai ukrainalaisten hätä ei anna rauhaa. Nälkä ja kuolema evät ole harhaa, ne ovat joka päivä totta, meidän aikamme ihmisten elämää, joista mekin olemme osallisia. Sotaisa maailma ja sen huolet ovat pysyvä varjo vierellä.

”Mutta viisaus – missä se on? Missä asuu ymmärrys?”

Miten osaisimme elää viisaasti, ymmärtäen, totuudessa? Miten osaisimme rakentaa oikeudenmukaisuutta omassa arjessa ja maailmassa? Miten tunnistaisimme taivaallisen isän tahdon? Tätä kysymystä pohditaan monissa raamatunkertomuksissa.

Yksi sellainen on Jeesuksen vertaus vehnästä ja rikkaviljasta (Matt 13:24-30). Siinä Jeesus puhuu taivasten valtakunnasta ja kertoo, kuinka mies kylvää peltoonsa hyvää siementä. Nukkuessa hänen vihamiehensä kylvää vehnän sekaan rikkaviljaa. Kun vilja nousee oraalle ja tekee tähkää, myös rikkavilja tulee näkyviin. Työmiehet haluaisivat kitkeä rikkaviljan pois, mutta isäntä käskee antaa sen kasvaa, sillä rikkaviljaa kootessa mukana menisi myös vehnää.

Jumalan valtakunta on sekä ”teidän keskellänne” että ”sisäisestä meissä”, meidän sydämessämme. Jeesuksen vertaus muistuttaa siitä, että hyvä ja paha kasvavat rinnakkain myös Jumalan valtakunnassa, jokaisessa meissä. On tärkeää etsiä totuutta ja kysyä Jumalan tahtoa, mutta sen edessä on oltava nöyrä ja muistettava, ettei kukaan meistä ole toisten yläpuolella.

Tämä vuorisaarnan kohta on saanut Jeesuksen seuraajia olemaan uskossaan niin varmoja, että he ovat voineet syyttää toisia vääriksi profeetoiksi. Voi olla, että täälläkin on joku, joka on kuullut olevansa väärä profeetta, susi lammasten vaatteissa. Sellainen on kova syytös.

Mutta tästä Jeesus varoittaa. Kukaan meistä ei voi sanoa yksin omistavansa Jumalan totuutta, tietävänsä paremmin kaikkien muiden puolesta. Totuuden etsiminen on vaativaa ja vaivalloista yhdessä kulkemista, se on nöyryyden tie.

Jeesuksen tärkeä muistutus on, että vaikka maailma huutaisi maailmanloppua, meidän ei pidä ryhtyä tuomion julistajiksi. Ihmisen tehtävänä ei ole rajata toisia ulos Jumalan yhteydestä vaan kutsua siihen. Tuomiovalta kuuluu Jumalalle.

”Viisautta on Herran pelko, ymmärrystä se, että karttaa pahaa”, päättyi aiemmin kuultu katkelma Jobilta. Sellainen Herran pelko on viisautta, jossa ihminen ymmärtää olevansa ihminen. Muuten Jumalaa ei tarvitse pelätä. Hän rakastaa sinua ja haluaa elämääsi vain hyvää. Hyvä vahvistuu, kun kartat pahaa, luotat huomiseen ja rakastat.

Kuullussa evankeliumissa Jeesus muistuttaa, että me tunnistamme oikean opetuksen hedelmistä: hyvä puu tekee hyviä hedelmiä. Näitä hedelmiä Paavali kuvaa sanoilla: ”rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä” (Gal. 5: 22–23). Kun nämä elävät ja vahvistuvat keskuudessamme, totuus ei ole kaukana.

Jumalan tahto on, että tässä repaleisessa maailmassa me eläisimme ihmisiksi. Jumala haluaa, että usko heijastuisi meistä rakkautena jokaista ihmistä ja kaikkea luotua kohtaan. Usko kutsuu toimimaan, elämään, jakamaan. Silloin kuljemme oikeaan suuntaan.

No siltäkö näyttää, kun peliin kurkistaa ja itseään katselee? Sellaistako elämä läheistemme kanssa on, seurakunnissa ja kirkossa? Siltäkö näyttää tämä ihmisten maailma?

Kyllä kaikkea tätäkin se on, mutta usein me myös harhaudumme ja eksymme, etsimme enemmän muiden hyväksyntää kuin Jumalan tahtoa. Muunnamme totuutta, etteivät pelkomme ja heikkoutemme paljastuisivat. Käännämme katseemme pois ihmisten hädästä, emmekä jaksa toimia oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

Rakkaat ystävät,
elämämme on monella tavalla vajavaista ja keskeneräistä, mutta tällaisessa maailmassa Jumala toimii. Jumalan valtakunta tulee meidän keskellemme Jumalan hylkäämässä, ristiinnaulitussa ihmisessä. Se tulee todeksi siellä, missä Kristus on.

Ja hän on täällä myös tänään. Olet turvassa, Hän nostaa, kantaa ja rohkaisee. Elämääsi ei tarvitse ohjata tuomion pelko, vaan rakkaus, joka lähettää liikkeelle.

Se rakkaus on täynnä armoa ja totuutta.

Olemme kokoontuneet Saloon herättäjäjuhlille korkean taivaan alle. Moni on tehnyt tänne pitkän matkan toiveenaan, että voisi kokea Jumalan läsnäoloa.

Paikka on kuin magneetti, joka vetää puoleensa meidänkaltaisia, syntymästä sielunsa kadottaneita; kuin retkeilijöitä, jotka huomaavat saapuvansa vesiputouksen äärelle, kuulleensa putouksen äänen jo kaukaa, kymmenen kilometrin päähän, kävelleensä huomaamatta ääntä kohti, kirjoittaa Joel Haahtela kirjassaan Adélen kysymys.

Hengelliset kesäjuhlat ovat monille ohuita paikkoja, joissa pyhän aistii selvemmin kuin muualla. Ne vetävät puoleensa kuin magneetti. Ehkä olet tullut tänne tutulle paikalle seurapenkkiin, uteliaisuudesta tai löytääksesi kotiin.

Myös minulle hengelliset kesäjuhlat ovat yhdenlainen koti. Olen useamman kerran käynyt herättäjäjuhlilla ja vielä useammin suviseuroissa. Kerran kohtasin suviseuroissa sukulaisen, joka oli vuosikymmenten tauon jälkeen tullut kesäjuhlille. Hän kertoi, kuinka istui pitkiä aikoja seurapenkissä, kuunteli lauluja ja puheita ja antoi niiden läpäistä koko olemuksensa. Hän sanoi: Olen tullut tänne, jotta voisin löytää yhteyden syvällä sisälläni oleviin kokemuksiin ja unohdettuihin tunteisiin, siihen lapseen, joka olen joskus ollut.

Ehkä joku tästäkin seuraväestä kohtaa täällä unohdetut tunteensa, ne, joita on vaikea pukea sanoiksi. Lapsen, joka joskus oli, edellisten sukupolvien rakkauden ja virrenhyrinän, jossa on kasvanut.

Matka alkaa kysymyksestä

Tällä Raamattutunnilla kutsun sinut kulkemaan taipaleen Vanhasta Testamentista tutun profeetta Elian kanssa. Liitymme Elian seuraan oman elämämme ja hengellisen matkakertomuksemme kanssa.

Elian matka oli rikas. Hän kaipasi ja palveli Jumalaa – ja löysi itsensä erilaisista tilanteista ja tunnelmista: uhoavana ja nöyrtyneenä, lyötynä ja voimainsa tunnossa, innostuneena ja epäilevänä, sydän palavana ja lähes kaiken menettäneenä. Ihmisen elämään mahtuu kaikenlaista, hyvää ja pahaa, menetystä ja menestystä, eikä Elia ollut tästä poikkeus.

Elian kertomuksen erityinen hetki on Horebin vuorella, kun Jumala kysyy häneltä: ”Miksi olet täällä?”. Se on kysymys myös meille. Sinulle, joka istut juhlakentän penkillä kesäisenä aamuna tai liityt yhteiselle matkalle körttiradion kautta.

Miksi olet täällä?

Kesäjuhlat ovat tärkeä kohta vuodenkierrossa, juhlahetki. On virkistävää kokoontua yhteen ja kohdata ystäviä. Mutta usein hengellisille kesäjuhlille tullaan kuin Elia Horebin vuorelle: väsynein jaloin, uupunein sydämin, kaipauksesta taipunein hartioin.

Elämä kuljettaa moninaisia polkuja. Syvältä sielusta nousee pyyntö: taluta matkalaista.

Elia

Mutta kuka Elia sitten oli?

Elian tarina on kuvattu Kuningasten kirjassa. Elian taustoja on yritetty selvittää, mutta silti hän jää monella tapaa arvoitukseksi.

Tiedämme, että Elia oli Vanhan testamentin profeetta, joka toimi pohjoisessa valtakunnassa Israelissa 800 vuotta ennen ajanlaskun alkua

Elia oli kotoisin Gileadin Tisbestä. Hänellä ei ollut pysyvää kotipaikkaa, vaan hän eli liikkuvaa elämää ja vaelsi paikasta toiseen.

Elian nimi on hepreaa ja tarkoittaa Minun Jumalani on Jahve (Eliyahu). Nimi kuvaa hyvin Elian elämäntehtävää. Hän puolusti Jahvea Israelin kansan Jumalana aikana, jolloin Baal-jumalan palveleminen oli suosittua.

Tämä johti Elian konfliktiin kuningas Ahabin ja kuningatar Isebelin kanssa. Erityisesti kuningatar halusi, että israelilaiset eivät enää rukoilisi Jaakobin, Abrahamin ja Iisakin Jumalaa, vaan kääntyisivät Baalinpuoleen.

Elia oli erilainen profeetta. Hän ei pitänyt pitkiä puheita eikä opettanut. Hän toimii – ihmeitä tapahtuu – ja samalla hän on inhimillinen ja haavoittuva. Siksikin kertomus Eliasta on niin koskettava kuvaus ihmisen hengellisen matkan vaiheista.

Elia tunnetaan myös Uudessa testamentissa. Monet Jeesuksen ihmeteot mukailevat Elian tekemiä ihmeitä. Elian pääasiallinen tehtävä on kuitenkin Messiaan edeltäjän rooli. Ihmiset arvelevat Jeesuksen olevan Elia, mutta Jeesus itse samaistaa tähän tehtävään Johannes Kastajan.

Kuivuuden aika

Kertomus alkaa siitä, kun Elia menee kuningas Ahabin luokse ja sanoo: Niin totta kuin Herra, Israelin Jumala, elää – ei tule kastetta eikä sadetta muutoin kuin minun sanani voimasta. (1. Kun. 17:1)

Kuivuus on keskeisessä roolissa Elian kertomuksessa. Ahabille esitetty ennustus käy toteen, ja maan valtaa kuivuus ja nälänhätä. Lähteet kuivuivat, kasvit kuihtuivat. Naisia, miehiä, lapsia ja eläimiä kuolee nälkään.

Kun kuivuus piinaa ihmisiä ja luomakuntaa, Jumala ohjaa Elian piiloutumaan Keritinpuron uomaan. Siellä Elia saa purosta vettä ja korpit tuovat hänelle aamuin illoin leipää ja lihaa. (1. Kun. 17:6)

Puron uomassa istuvasta Eliasta on maalattu ikoni, jonka moni tuntee. Ikoni on tuonut lohtua ihmisille, jotka ovat kärsineet hengellisestä kuivuudesta ja etsineet suojaavaa joen uomaa.

Kysymys ei ole kuitenkaan ainoastaan hengellisestä kuivuudesta. Me ilmastokriisiajan ihmiset voimme samaistua kolmetuhatta vuotta sitten eläneiden ihmisten hätään, kun maailma palaa, kuivuus ja helle piinaa, luomakunta huokailee ja ihmiset ja eläimet kärsivät. Nyt ihmisen toiminnan seurauksena kuivuus lisääntyy ja luonnon monimuotoisyys pienenee. Tässä on suuri aikamme maailmankatsomuksellinen ja hengellinen kysymys.

Sarpatin leski

Puron uoma ei tarjoa Elialle pysyvää lepopaikkaa. Uoma kuivuu ja on lähdettävä liikkeelle. Tällä kertaa Jumala käskee Eliaa jatkamaan matkaansa Sarpatiin, pieneen satamakaupunkiin. Jumala lupaa, että eräs köyhä leskivaimo pitää Eliasta huolta. (1. Kun. 17:9)

Kun Elia tulee Sarpatin kaupunkiin, hän näkee lesken, joka kerää polttopuita. Elia pyytää naiselta vettä ja leipää. Nainen sanoo Elialle, että hänellä ei ole jäljellä kuin kourallinen jauhoja ja vähän ruokaöljyä pullossa. Näistä hän aikoo tehdä viimeisen kerran ruokaa itselleen ja pojalleen. Syömme sen ja sitten kuolemme, nainen sanoo. (1. Kun. 17:12)

Elia kuitenkin vastaa naiselle: Älä pelkää! (1. Kun. 17:13) ja pyytää naista tekemään leipää. Nainen saa kokea ihmeen: vähästä jakaminen saa kaiken riittämään. Naisen jauhoruukku ei tyhjene eikä öljypullo ehdy. (1. Kun. 17: 14)

Kertomus Elian ja lesken kohtaamisesta opettaa, että Jumala toimii siellä, missä ihminen ei näe enää mitään toivoa. Hän toimii niiden ihmisten kautta, jotka ovat muiden silmissä vähäisiä. Sarpatin leski on köyhistä köyhin ja kuitenkin juuri hänet Jumala haluaa meidän muistavan.

Sarpatin lesken rinnalla tunnemme Raamatusta myös muita kertomuksia, joissa syrjässä olevat naiset on nostettu keskiöön. Raamatun leskivaimot ovat kertomuksissa sitkeitä, vapaita ja itsenäisiä naisia aikana, jona naisen arvo määrittyi puolison tai isän kautta. Leskinaisilla ei ollut enää menetettävää. Syntyikö siitä erityinen rohkeus?

Näitä naisia yhdisti monesti myös se, että heidän elämässään oli paljon vaikeaa ja silti he ovat valmiita jakamaan omastaan, laittamaan peliin koko elämänsä. Tällaisia naisia myös me tunnemme.

Körttien keskuudessa ja kirkossamme on sukupolvesta toiseen elänyt leskinaisen kaltaisia Jumalan ihmisiä, jotka ovat antaneet itsensä ja kaikkensa yhteiseksi hyväksi. Sarpatin leski kutsuu katsomaan ympärille ja näkemään tämän ajan leskivaimot. Huomaamaan yksin jääneiden leskien ja orpojen ikävän, ihmisen ahdingon, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden. Arvostamaan ihmisen kokonaista tarinaa ja toimijuutta kaikissa elämäntilanteissa. Ja jakamaan öljyt ja jauhot, elämän.

Kertomuksessa Sarpatin leski kohtaa myös suurimman surun. Hänen poikansa sairastuu ja kuolee. Murtunut leski suuttuu Elialle: pitikö sinun sekaantua minun elämääni, Jumalan mies! Pitikö sinun tulla vetämään minun syntini esiin ja tappamaan poikani! (1. Kun. 17:18)

Elia ottaa pojan syliinsä ja kantaa hänet talon yläkertaan. Hän kohottaa kasvonsa kohti taivasta ja rukoilee kolmesti pojan puolesta. Poika herää henkiin.

Tämä on Raamatun ensimmäinen kertomus kuolleen herättämisestä.

Tapahtuuko ihmeitä?

Joel Haahtelan kirjassa, Adelen kysymys, mies lähtee luostariin tutkimaan pyhimyksesi julistetun naisen tarinaa ja tekee samalla matkaa omaan menneisyyteensä.

Mies on pelännyt elämässään äkkipysähdystä, mutta sellaista ei tule. Sen sijaan tulee useita suojaamattomia hetkiä, jotka synnyttävät kaipauksen, pakottavat liikkeelle.

Yksi tällainen hetki on sattumanvarainen kohtaaminen vanhan ystävän kanssa. Ystävä pyytää miehen kahville ja kertoo elämästään ja sairaudestaan, joka ei ole fyysistä sairautta, vaan silkkaa pimeyttä. Sen keskellä ystävä on kadottanut itsensä, masentunut.

Ystävä kertoo miehelle vaelluksesta, jolle hän lähti masennuksen ollessa syvimmillään. Vaelluksella ystävä halusi löytää itsensä uudelleen ja selvitellä elämäänsä. Tällä vaelluksella ystävä poikkesi levähtämään vanhan luostarin kirkkoon. Hän oli jo lähdössä pois kirkosta, mutta päätti vielä pysähtyä sivualttarille. Ja kun hän laski kätensä alttarilla olevan puulippaan päälle, jotain alkoi muuttua.

Tuntui kuin hänet olisi kiskottu toisesta maailmasta ja sen varjoista takaisin tähän todellisuuteen. Ystävä tunsi olevansa kuin maanjäristyksen uhri, joka on sinnitellyt pitkään puristuksissa. Nyt hän pystyi taas liikuttamaan käsiään ja jalkojaan.

Ystävän kokemus ei jätä miestä rauhaan. Mies on aina ajatellut, että ihmeitä ei tapahdu. Nyt hän miettii, onko ollut koko elämänsä väärässä.

Mies päättää lähteä samaan luostariin, missä hänen vanha ystävänsä oli kokenut ihmeen, ja selvittää itselleen Adelén tarinaa. Adelé oli nuori nainen, jonka kerrotaan pudonneen vuoren jyrkänteeltä. Myöhemmin hänet julistettiin pyhimykseksi, paikalle syntyi luostari ja moni koki saavan hänestä voimaa. Mies tutustuu vanhoihin asiakirjoihin, käy vuoren rinteellä, istuu kirkossa ja keskustelee luostarin munkkien kanssa.

Mies menee saman lippaan luokse, jota koskettaessaan hänen ystävänsä elämä oli muuttunut: ”Minun rinnassani pysyy valtava paino. Tunnen painon heiluvan sisälläni, raskaan punnuksen, jota olen kantanut koko elämäni. Lasken käden varovasti lippaan päälle ja kosketan puun nihkeää pintaa. Mutta en tunne mitään. Mikään ei muutu, ei minussa, eikä minun ympärilläni. Hiljaisuus pysyy ja myös paino sisälläni pysyy, se ei katoa.”

Myöhemmin mies pohtii, odottiko hän todella, että lipasta koskettamalla puoliso, joka on etääntynyt, tulisi takaisin. Oliko hän uskonut, että lapsuuden nyrjähdykset asettuisivat, pelot katoaisivat, oman lapsen murheet väistyisivät ja tapahtuisi jokin suuri mystinen loksahdus?

Luostarin munkki muistuttaa miehelle, että ”on ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Ihmiset odottavat mieluusti nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä ei edes huomaa. Maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.”

Onko niin, että ihmeitä tapahtuu, mutta me emme tunnista niitä? Odotamme nopeita ihmeitä, mutta emme tunnista johdatuksen virtausta?

Hitaat muutokset vaativat usein aikaa, ne voivat viedä vuosikymmeniä. Joskus useita sukupolvia. Elämä muuttaa meitä: usko, arvot ja identiteetti löytävät vähitellen uuden uomansa. Se kuuluu elämän kiertoon, eikä sitä pidä pelätä.

Taistelu Karmelin vuorella

Mutta palataan takaisin Elian seuraan.

Elian matka jatkuu. Kuivuus on kestänyt jo vuosia ja Elia lähtee uudelleen tapaamaan kuningas Ahabia. Ahab syyttää Eliaa siitä, että hän on saattanut Israelin kurjuuteen. Elia puolustautuu sanomalla, että kurjuus syntyy siitä, että ihmiset ovat hylänneet oikean Jumalan.

Elia pyytää kuningas Ahabia kutsumaan koko Israelin kansan Karmelin vuorelle. Siellä hän haastaa Baalinprofeetat kilpaan. Elian mukaan on mahdotonta palvella yhtä aikaa Jumalaa ja Baalia. Vain jompikumpi voi olla oikea Jumala. ”Kuinka kauan te horjutte puolelta toiselle?”, kysyy Elia. (1. Kun. 18:21)

Elia ehdottaa, että Elia ja Baalin profeetat tekevät kokeen, jonka avulla selvitetään, kumpi on todellinen Jumala. Koe suoritetaan niin, että uhrialttarille paloitellaan härkä, mutta tulta ei saa sytyttää puihin tavalliseen tapaan, vaan tuli täytyy saada syttymään rukouksella. Osapuolet suostuvat tähän ja uskovat, että oikea Jumala vastaa tulella uhriin.

Baalin profeetat rukoilevat koko päivän, mutta mitään ei tapahdu. Elia pilkkaa heitä: ”Jospa (teidän Jumalanne) on pistäytynyt tarpeilleen vai olisiko hän matkoilla? Ehkä hän nukkuu ja herää kohta.” (1. Kun. 18:27)

Baalin profeetat huutavat ja tulevat hurmoksiin. Mutta ei kuulunut ääntä, ei tullut vastausta, mitään ei tapahtunut. (1. Kun. 18:29) Uskonvarmuus tai mekkalointi ei auta, tuli ei syty,

Elia ei hypi eikä hän huuda. Hän korjaa alttarin, joka on hajotettu ja asettelee sille uhrieläimen. Sen jälkeen hän kaataa kolmesti vettä polttouhrin ja puiden päälle. Elia rukoilee, että tuli iskisi alttariin. Puut syttyvät palamaan. Paikalle kokoontuneet heittäytyvät kasvoilleen ja sanovat: Herra on Jumala. (1. Kun. 18: 39)

Elia on voitosta innoissaan ja surmaa kaikki Baalin profeetat. Jumala ei käske Eliaa toimimaan niin, vaan hän tekee sen voimiensa tunnossa. Kokemus Jumalan voimasta ei herätäkään nöyryyttä, vaan uhoa.

Näin voi käydä myös meille. Kun koemme erityistä Jumalan läsnäoloa, meissäkin saattaa kasvaa sellainen hengellinen varmuus ja erinomaisuus, joka surmaa ja talloo alleen toisen uskon.

Kun ihminen kokee oman maailmankuvansa tai pyhien arvojensa olevan uhattuna, hän saattaa syyllistyä jopa väkivaltaan. Ei meidänkään ole aina helppo kuulla erilaisia näkemyksiä ja puhua rakentavasti erilaisesta uskontulkinnasta. Kiusalliset kysymykset on monesti helpompaa vaientaa, sillä ne synnyttävät epämiellyttäviä tunteita.

Ohittaminen ja väkivalta jättävät ihmiseen jälkensä. Väkivalta ei ole aina fyysistä, niin kuin Elian kertomuksessa, vaan se voi olla myös henkistä tai hengellistä. Kun loukkaukset ovat näkymättömiä, niiden synnyttämää kipua voi olla vaikeampi tunnistaa. Hengellinen väkivalta satuttaa syvimpiä alueita ihmisessä, koteloituu sisimpäämme ja siirtyy jälkinä sukupolvelta toiselle.

Halu asettua toisten yläpuolelle ja olla Jumalan kaltainen on synnin seurausta. Turvallisten hengellisten yhteisöjen luominen vaatii yhä uudelleen tietoista valintaa, sitoutumista ja nöyryyttä.

Elia Horebin vuorella

Kun Elia on saanut tuhottua Baalin profeetat, hän rukoilee Jumalaa lopettamaan kuivuuden. Pian taivaalle ilmestyy pieni pilvi, kohta ripsii pisaroita, sitten tulee rankkasade. Kuivuuden aika on ohi.

Elian varmuus ei kuitenkaan kestä kauan.

Kuningas Ahab kertoo Isebelille, mitä on tapahtunut. Kuningatar suuttuu ja uhkaa tappaa Elian. Vaikka Elia on elänyt vuosia suojattomana, kuningattaren uhkaus on murtaa hänet.

Olikohan Elia uskonut, että hänen toimintansa ja voittonsa ansioista Israel kääntyisi Jumalan puoleen? Ajatteliko hän, että koko kansakunnan pelastus on hänen harteillaan?

Nyt Elia pelästyy, murtuu ja pakenee erämaahan. Piilopaikka löytyy pensaan alta ja hän sanoo uupuneena: Jo riittää, Herra. Ota minun henkeni. (1. Kun. 19:4)

Elia pakenee vihaista kuningatarta ja samalla hän pakenee omaa kutsumustaan. Hän on fyysisesti, henkisesti ja hengellisesti lopussa. Uupunut profeetta haluaa kuolla.

Tältäkö viimeisestä apostolista tuntui, kun hänen silmänsä painuivat kiinni, lopen uupuneina elämästä. Kun hän oli hiljaa ja kirkkaasti ymmärtänyt, että vain hän on jäljellä, eikä Kristus tänäänkään tule, pohtii mies etsiessään vastausta Adelén kysymykseen.

Sitten tulee yö. Elia herää siihen, että joku koskettaa häntä. Elian vierellä on enkeli, joka pitää hänestä huolta, antaa lämmintä leipää ja vettä. Särkynyt mieli elpyy.

Ehkäpä kokemus on myös sinulle tuttu? Yksinäisyys murtuu ja nälkä tyyntyy, kun vieressä on joku, joka kestää kaiken sen hädän ja uupumuksen, jonka keskelle elämä on vienyt. Joku, joka kannattelee vaikean ajan yli, jakaa kuorman ja pesee matkan vaivat ja liat pois. Saa levätä huolenpidossa.

Elia nukahtaa uudelleen, mutta pian hänet herätettään ja saatellaan matkalle: nouse ja syö, muutoin matka käy sinulle liian raskaaksi. (1. Kun. 19:7)

Kukaan meistä – edes profeetta – ei voi levätä ja syödä varastoon. Kukaan meistä ei myöskään pärjää yksin. Ruumiimme ja sielumme tarvitsevat jatkuvasti lepoa ja ravintoa. Tarvitsemme matkaystäviä, jotka taluttavat. Se ei ole vaihtoehto, se on elinehto.

Elia vaeltaa 40 päivää ja yötä Jumalan vuorelle. Samaan tapaan kuin valittu kansa kulkee erämaassa 40 vuotta ja Jeesus viettää erämaassa 40 päivää.

Sinäkin saatat tuntea nämä pitkät yksinäiset taipaleet, hitaat hetket. Olet kulkenut vuorelle Elian seurassa.

Kun istuu seurapenkissä hiljaa, ympäröivästä maisemasta häviää vähitellen tarkkuus, ihmiset loittonevat. Olet kaiken keskellä yksin. Tuttujen Siionin virsien säkeet kuljettavat aikojen taakse, sinnekin, minne oma muisti ei enää yllä. Jokin raamatunkohta tai seurapuheen lause osuu, mutta vähitellen sanatkin etääntyvät.

Milloin sinun matkasi tänne alkoi? Oliko se suojaamaton hetki, kun kaiken kiireen ja tekemisen keskellä tunnistit kaipauksen ja alkoi hidas muutos?

Vai oliko se täydellinen pysähdys, äkkikäännös, joka pakotti näkemään toisin? Vai ovatko kaipauksen juuret vieläkin kauempana?

On paikkoja, johon tullaan vain eksymällä, ei ole muuta tietä, kirjoittaa Haahtela.

Sellainen on hengellisten kesäjuhlien seurapenkki. Tämä on kuin kirkastusvuori, lepotauko ja hengähdyshetki, josta on palattava arkeen. Tänne, Jumalan syliin, löytää lopulta vain eksymällä.

Hyvä ystävä, Jumala kulkee kanssasi ja pitää hellästi huolen erityisesti silloin, kun pakenet, olet lujilla, uupunut ja elämäsi kanssa eksyksissä.

Nyt Elia vaeltaa vuorelle, Horebille, jossa Jumala aikoinaan ilmestyi Moosekselle ja teki hänen kanssaan liiton.

Raamatussa Jumala kohdataan usein vuorella, avarassa maisemassa, jossa ihmisen elämä asettuu mittasuhteisiin. Jerusalemin temppeli rakennettiin vuorelle. Jeesus saarnasi ja kohtasi kiusaajansa vuorella. Kristus kirkastettiin vuorella ja vuorelle hän vetäytyi rukoilemaan.

Vuorella on hiljaista, mutta Elian sisällä myrskyää. Matkaa tekee väsynyt ja murtunut profeetta. Kun Elia saapuu perille, hän menee luolaan nukkumaan.

Yöllä Elia herää Jumalan kysymykseen, jonka esitin sinullekin tämän raamattutunnin aluksi: “Miksi olet täällä?” (1. Kun. 19:9)

Tämänkin kokemuksen ehkä tunnet? Kysymykset valvottavat. Yön hiljaiset hetket voivat olla antoisia ja ne voivat olla piinallisia. Niinkö on, että sielun pimeässä yössä ihminen on valmiimpi kuulemaan Jumalan puhuttelun?

Elia vastaa, että hän oli tehnyt kaikkensa, mutta se on ollut turhaa. Hän kertoo yksinäisyydestään ja epäonnistumisestaan, ja on katkera ja toivoton. Eliasta tuntuu, että Jumalan asia maan päällä on ollut kiinni yksin hänestä ja kaikki taistelu on hänen varassaan. Elia on kyllästynyt ihmisiin ja Jumalaan.

Uupunut kulkija käpertyy itseensä, on jyrkkä ja tuomitseva. Tässä tilanteessa Jumala osoittaa Elialle ja myös meille jotakin siitä, millainen hän on.

Jumala ei ole vihainen. Hän kutsuu Elian ulos luolastaan ja lupaa: Herra kulkee siellä ohitsesi. (1. Kun. 19:11)

Tulee kolme luonnonvoimaa. Ensin nousee raju ja mahtava myrsky, joka repii vuoria rikki ja murskaa kallioita – mutta Jumala ei ole myrskyssä. Myrskyn jälkeen järisee maa – mutta siinäkään Jumala ei ole. Maanjäristyksen jälkeen vuorossa ovat tulenlieskat – mutta Jumala ei ole tulessakaan.

Elian kertomuksessa myrsky, maanjäristys ja tuli kuvaavat kaikkea sitä, mikä ihmistä maan päällä voi riepotella. Myrsky hajottaa kaiken tutun. Se, mihin olet luottanut, murtuu. Sisäiset mannerlaatat etsivät uutta asentoa. Et enää tiedä, kuka oikein olet. Et jaksa uskoa. Suru, häpeä, pelko eivät hellitä. Lastina on vihaa ja syyllisyyttä. Kaiken keskellä kaipaat sovintoa.

Mies kuvaa omaa matkaansa Haahtelan kirjassa: Lähden kävelemään kohti luostaria, joka häämöttää kaukana. Ajattelen, että nyt tarvitaan kunnon myrskyä, joka saa ihon pistelemään, panee maailmanjärjestyksen sekaisin ja nakkaa kellot mereen. Tarvitaan kattoja repiviä puuskia, kaatuvia puita, pitkiä sähkökatkoksia, tulvivia teitä, siltojen ja kiitoratojen sulkemisia, ylimääräisiä uutislähetyksiä, jotain, mikä ravistaa — irti ja nostaa ilmaan, saa tuntemaan eläväksi.

Elia on matkalla pois kaikesta entisestä, joka ei enää kanna. Hän kulkee kohti uutta, jota hän ei vielä näe. Hän tekee matkaa sisäänpäin.

Lopulta Elia kuule hiljaista huminaa ja peittää kasvonsa. Hiljainen humina koskettaa sielun syvintä kohtaa ja Elia tuntee Jumalan.

Ei sanoja, ei jylinää, ei näyttäviä ihmeitä, vain ääni, jota on melkein mahdoton kuulla. Hiljainen kuiskaus, hento hengähdys. Ääni, joka on kuin äänettömyys.

Ilmaisu on ainutlaatuinen Raamatussa.

Jotain samaa on Jobin ystävän kokemuksessa, kun hänen korvansa kuulevat kaukaisen huminan. Hän kuulee hiljaisuudessa kuiskauksen, joka kysyy: ”Voiko ihminen olla oikeassa ja Jumala väärässä?”

Etsimme Jumalaa varmuudesta ja voitoista, näkyvästä, mutta hän vaikuttaakin siellä, missä ei tunnu tapahtuvan mitään. Hiljaisuus on Hänen läsnäolonsa tila.

Elia joutuu kohtaamaan itsensä, hänet riisutaan paremmin tietämisestä. Jumala kohtaa väsyneen lempeästi ja suostuttelee uuteen alkuun.

Jumalan kohtaaminen hiljaisessa huminassa ei muuta maailmaa, mutta se muuttaa Elian. Elia ei ole enää sama ihminen.

Hiljainen humina ei ollut vain Jumalan tapa puhua – se oli myös terapeuttinen kokemus, joka ohjaa uuteen alkuun. Elia palaa pakomatkaltaan omaan kutsumukseensa ja tehtäväänsä. Hänelle kerrottaan, ettei hän ole yksin, elossa on muitakin uskollisia. Elia ei jää viimeiseksi.

Alkaa viimeinen matka yli Jordanin. Profeetta Elisa, Elian työn jatkaja, seuraa vierellä. Elia otetaan taivaaseen tulivaunuissa ja pyörretuulessa. Profeetan viitta jää Elisalle, joka jatkaa Elian työtä.

Elia tehtävä oli tullut valmiiksi, nyt on meidän aikamme. Elia ymmärtää, ettei hän ole korvaamaton. Kukaan meistä ei ole korvaamaton ja samalla meidän tulisi elää niin kuin kaikki olisi kiinni meistä.

Meidän on löydettävä aina uudelleen se, mitä olemme, riisuttava muiden pukemat vaatteet ja luovuttava kuvitelmista.

Matka Horebille ei ollut vain ulkoinen tehtävä, vaan kuva sisäisestä matkasta kohti hiljaisuutta ja Jumalan kysymystä: ”Miksi olet täällä?”

Kiire on niin kiinnittynyt meihin ja melu takertunut vaatteisiimme, että meidän ei ole helppoa asettua. Hitaasti tuttujen laulujen hidas sointi voi kuitenkin löytää yhteyden syvällä sisällä oleviin kokemuksiin ja tunteisiin, kaipaukseen, ja siihen lapseen, joka olen joskus ollut.

Jumalan työ tapahtuu usein hitaasti ja hiljaisesti. Se on monella tavoin salattua.

Rakkaat ystävät, hyvä seurakansa.

Tänään olemme kulkeneet profeetta Elian matkassa sinne, missä on varmuutta ja missä ollaan voimien tunnossa. Sinne, missä on haurautta ja omat voimat loppuvat. Koko eletty elämä on saanut olla läsnä, mihinkään ei tarvitse paeta.

Maailman myrskyjen ja oman elämämme mellakoiden keskellä sinua kutsutaan rauhaan. Sinne, missä hiljaisuus ei ole pakoa todellisuudesta, vaan paluuta siihen, mikä on totta. Siellä meiltä ei kysytä varmuutta, vaan avoimuutta. Ei ääntä, vaan kuuntelemista.

Näin Jumala taluttaa matkalaisia. Rakas ystäväni, hän jakaa kaikki taipaleesi.

Tänään on rukoussunnuntai ja juhlimme kaunista peruskorjattua Kustaa Aadolfin kirkkoa.

Taitaa olla niin, että kirkon remontti on vilkastuttanut täällä niin kirkkoherra Askon, talouspäällikkö Katrin, luottamushenkilöiden, työntekijöiden kuin seurakuntalaistenkin rukouselämää.

Ja on se säteillyt laajemmallekin. Minäkin olen muistanut teitä usein ja pyytänyt voimia suureen urakkaan.

Kirkon peruskorjaus on ollut valtava ponnistus. Se on ainutkertainen ja upea mahdollisuus, mutta samalla myös vaativa ja vastuullinen tehtävä. Voin aavistella, että tämän pitkän matkan aikana, johon on sisältynyt paljon myös yllätyksiä, huolta ja suuri määrä erilaisia päätöksiä, olette usein huokailleet ja pyytäneet viisautta ja apua.

Jumala on kuullut pyyntönne. Hän on kannatellut teitä uupumuksen hetkinä ja tänään ilonne saa olla täydellistä.

Peruskorjauksen aikana kirkossa on tapahtunut paljon. Kirkko on maalattu sisältä ja ulkoa alkuperäisin vanhoin värein, katto on pelitetty, lattia uusittu ja kirkon ympärille on tehty uudet salaojat. Keskeistä on myös kirkon toiminnallisuuden paraneminen. Kirkon takaosaan on saatu tilaa kirkkokahveja ja kohtaamisia varten. Tilaa on myös luottamuksellisille keskusteluille. Myös lapset on huomioitu.

Olette tehneet suuren ja arvokkaan työn rakkaan kirkkonne eteen. Se on vaatinut yhteistyötä, monenlaista ammattitaitoa ja osaamisesta. Nyt on juhlan aika. Saatte tänään olla ylpeitä ja iloisia. Teillä on ollut rakkautta omaa kotikirkkoa kohtaan ja myös rohkeutta tähyillä tulevaisuuteen. Suuri kiitos siitä teille.

Tänään rukoilemme, että tämä kaunis kirkko täyttyy elämästä ja ilosta, toisi tulevinakin vuosikymmeninä turvaa surussa, ja kannattelisi ihmisiä heidän elämässään. Pyydämme, että tämä kirkko tarjoaisi suojaa ohikulkijalle ja olisi koti ja turva tuleville sukupolville, kestävä taivaan ja toivon merkki tässä maisemassa.

Tähän juhlaan kuulemme katkelman Jeesuksen jäähyväispuheesta opetuslapsille. Opetuslapset ovat ihmeissään ja eivätkä ymmärrä, mitä on tapahtumassa.

Jeesus puhuu poislähdöstään, erilleen joutumisesta ja yksinäisyydestä. Hän on puhunut vertauksin, mutta nyt hän sanoo selvin sanoin: olen puhunut teille tämän, jotta hajallaankin ollessa ”teillä olisi minussa rauha”.

Jeesus lohduttaa opetuslapsiaan, mutta samalla hän puhuu myös meille tähän juhlamessuun kokoontuneille. Meille, jotka tunnemme ristintien ja ylösnousemuksen ilon, meille, jotka hajallaan olevassa maailmassa kaipaamme rauhaa ja odotamme täyttymystä.

Reitiksi rauhaan Jeesus ohjaa vuoropuheluun Jumalan kanssa. Hän kehottaa pyytämään Jumalalta sitä, mitä tarvitsemme. Pyytäminen vaati nöyryyttä. Sen tunnustamista, että tarvitsee toisen apua ja tukea.

Jeesus kehottaa meitä pyytämään Jumalalta. ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan”, hän opettaa vuorisaarnassa.

Moni pyytäjä on kuitenkin kokenut olevansa Jumalan edessä hämillään. Ehkäpä sinullekin tuttu on kysymys, mitä Jumalalta tulisi pyytää, miten rukoilla oikein. Olet saattanut kokea, ettei Jumala vastaa rukoukseesi. Kysyt, miksi Jumala tuntuu vaikenevan, on hiljaa. Huokaat: kuuletko Sinä?

Kysymykset olivat tuttuja myös opetuslapsille. Kun Jeesus kehottaa päivän evankeliumissa rukoilemaan Isää, hän rohkaisee välittömään ja luottavaiseen vuorovaikutukseen kaikenlaisissa asioissa: pienissä ja suurissa, kevyissä ja raskaissa.

Jeesus opettaa rukouksesta, ett’ olennaista on rukouksen kohde ja tarkoitus: ketä rukoilet ja mitä pyydät? Jumalan puoleen kääntyessäni tunnustamme uskomme suunnan. Kyse on luottamuksesta ja lopulta suostumisesta: ”Älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.” Luuk. 22:42.

Emme saa aina sitä mitä itse tahdomme tai mitä itsellemme tahdomme. Sen sijaan, meitä ohjataan luottamaan siihen, että kaikkeen rukoukseen sisältyy salattu siunaus.

Tämä kaunis kirkko on rukouksen huone, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä. Nämä seinät ovat kuulleen monien sukupolvien huokaukset. Monelle meistä luonto on tärkeä rukouksen paikka. Juuri nyt Jumalan on luomisvoima läsnä heräävässä keväässä, lintujen laulussa, vuodenaikojen vaihtelussa.

Jeesuksen mukaan tärkein rukouspaikka löytyy läheltä. Se on oma sydämesi. Sisäisessä huoneessasi saat rukoilla Jumalaa, missä ja minkälaisten asioiden keskellä ikinä olet ja elät.

Sydämesi rukoushuoneen tuntee vain Jumala. Siellä saat olla hiljaa tai voit sanoa senkin, mikä tuntuu vaikeimmalta, mitä ehkä eniten ­pelkäät.

Kun vaalimme sisäistä yhteyttä Jumalaan, saamme kokea, ettei elämässä tarvitse selvitä omin voimin. Yhteys Jumalaan merkitsee alkuperää, josta tulemme, mutta myös tulevaisuutta, jota kohti käymme.

Syntyy rohkeus elää tässä ja nyt. Katse kääntyy itsestä toisiin ihmisiin ja luomakuntaan, ja ymmärrämme, mikä merkitys on anteeksiannolla ja sovinnolla.

Rakas ystävä,
Jumala ei ole kaukana, vaan hän on meitä lähellä.

Jeesus vakuutti Jumalan jo tietävän, mitä tarvitsemme. Siitä huolimatta hän itsekin rukoili. Ja kehotti myös meitä rukoilemaan.

Kun tuntuu, että oma rukous on heikkoa, luota, että Henki rukoilee sinussa sanattomin huokauksin: ”Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin”, Room. 8:26.

Näin Jumala on läsnä hengityksessä, tavallisessa arjessa ja juhlassa, kun suuntaamme katseemme ja askeleemme toistemme luo. Rukoilevina ihmisinä ja rukoilevana kirkkona me voimme yhdessä olla maailmaa muuttava voima.

Rakkaat ystävät,
päivän efesolaiskirjeen katkelma lupaa: ”Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon.”

Täällä kauniissa Eurajoen kirkossa, sen suurten seinien suojassa, saamme tänään kokea Jumalan rakkautta. Näemme kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden.

Jumala kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää.

Hän on antanut meille tämän kauniin kirkon, hän on luvannut pitää huolta Eurajoen seurakunnasta, sinusta, meistä jokaisesta.

Hän rakastaa sinua ja lähettää sinut rakastaman. Elämäsi kaikkiin taitteisiin hän lupaa rauhan.