Asfalttiin kirjoitettu teksti, jossa lukee turvaväli.
Kolumni Turun Sanomissa 27.3.2021

Tätä on kysytty viime päivinä meillä ja monessa kodissa. Äiti ei tiedä, tuskin tietää kukaan. Toisaalla on vakuutettu, etteivät rajoitustoimet kosketa sulun jälkeen nuoria. Samaan aikaan osaan Suomea valmistellaan liikkumisrajoituksia, jotka väistämättä vaikuttavat myös lapsiin ja nuoriin. Päättäjien tehtävä ei ole helppo. He toimivat kriisissä parhaan taitonsa mukaan, jotta epidemia pysyy hallinnassa. Nuoret kaipaavat nyt tukea ja toivoa paremmasta.

Keväällä 2020 suljettiin koulut väliaikaisesti 188 maassa. YK:n lastenjärjestö Unicef arvioi syksyllä, että yli 90 prosenttia kaikista maailman koululaisista on ollut poissa koulusta pandemian takia. Etäopetus onnistuu vain osassa maissa. Kriisin jäljet ovat syvät, vaikutukset pitkät. Kaikkia seurauksia emme tunne, lähitulevaisuudestakaan emme ole varmoja.

Sen tiedämme, että tämä aika on kasvattanut köyhyyttä, lisännyt eriarvoisuutta ja pudottanut kymmeniä miljoonia lapsia koulutuksen ulkopuolelle. Koulu on monelle lapselle niin Suomessa kuin maailmalla turvapaikka, joka estää lapsuuden riistämisen, antaa mahdollisuuden ruokaan, tukeen ja ystävyyteen.

Lapsen ja nuoren elämässä vuosi on pitkä aika. Meillä vanhasta elämästä muistuttaa tyttären huoneessa roikkuva vanhojentanssipuku, joka hankittiin jo hyvissä ajoin. Tanssit peruttiin. Samoin kävi penkkareille. Lukion viimeistä kevättä käydään poikkeuksellisen paineen keskellä. Kaikki eivät tätä painetta kestä.

Jatkokoulutuspaikkojen, kesätyön ja tulevaisuuden unelmien edessä itkettää. Huomaan itsekin usein ajattelevani kesää ja toivon, jospa vaan meilläkin voitaisiin juhlia ylioppilas- ja rippijuhlia. Monen vanhemman tavoin huokaukseni on, että lapseni saisivat kokea elämän tärkeät siirtymäriitit ja olla läheisten ilon kohteena.

Aikuisuuteen kasvetaan yhdessä. Vertaisryhmillä ja kaveripiirillä on nuoruusvuosina suurempi merkitys kuin muissa elämänvaiheissa. Kun ystäviä ei voi nähdä ja arkea elää yhdessä, nuoruuden tärkeä kehitysvaihe muuttuu toisenlaiseksi, osin mahdottomaksi. Yksinäisten nuorten elämä on entistäkin yksinäisempää.

Turun Sanomissa (23.3.) kerrottiin psykiatrista apua tarvitsevien nuorten tilanteesta. Lähetteiden määrä on kasvanut 55 prosentilla verrattuna viime vuoteen. Osastopaikat eivät riitä, osa nuorista nukkuu jo lattioilla. Nuorten hätä ja toivottomuus näkyvät myös nettikeskusteluissa ja kirkon nuorisotyössä.

Avun tarpeen mittasuhteista kertoo esimerkiksi se, että viime vuonna 140 000 nuorta jonotti Sekasin-chatin keskusteluapuun, mutta vain 30 000 pääsi läpi. Lisää turvallisia aikuisia tarvitaan. Meidän yhteinen vastuu on, ettei kukaan jää yksin.

Paastonaika kestää tavallisesti neljäkymmentä päivää. Moni yksinkertaistaa elämää, jotta voisi tunnistaa syvimmät kaipauksensa ja nähdä sen kaiken hyvän, mitä elämässä on. Paasto antaa mahdollisuuden luopua elämää kuorimittavista asioista.

Nyt yhteinen erämaavaellus, pitkä pandemiapaasto, on kestänyt jo yli vuoden. Olemme luopuneet monesta elämään itsestään selvänä kuuluneesta asiasta. Tämä aika on koetellut, jos myös kirkastanut elämää kannattelevien sosiaalisten asioiden arvon.

Huomenna on palmusunnuntai ja alkaa hiljainen viikko. Ennen sitä kutsuttiin myös piinaviikoksi. Näyttää siltä, että yhteinen piinamme jatkuu. Emme voi vielä kiiruhtaa iloon. Pääsiäinen muutti maailmaa, muttei tehnyt sitä paratiisiksi. Pääsiäinen muistuttaa meitä uupuneita rakkaudesta, joka voittaa kuoleman. Valosta, joka voittaa pimeän. Se ohjaa jakamaan kärsimyksen ja ilon.

Aurinko nousee yhtä varmasti kuin ennenkin. Ei ole sellaista pimeää, johon se ei yltäisi.