Kolumni Ylen verkkosivuilla 4.11.2022

Muistan, kun sain ensimmäistä kertaa äänestää vaaleissa. Kotona ja koulussa äänestämiseen oli opetettu suhtautumaan etuoikeutena. Tiesin, että naisten äänioikeuden historia ei ollut pitkä ja että vapaa demokratia oli yhä monissa maissa kaukainen haave.

Yksi äänestyskokemus on jäänyt mieleeni ylitse muiden. Asuimme silloin talven Espanjassa. Oli kiinnostavaa nähdä, kuinka ulkomailla asuvat suomalaiset jonottivat äänestämään. Äänioikeus oli juhlava etuoikeus. Siitä haluttiin pitää kiinni, vaikka oltiin kaukana kotoa.

Viime vuosina on puhuttu paljon liberaalin demokratian kriisistä. Maailmanlaajuisesti demokratialla on mennyt heikosti viidentoista vuoden ajan.

Taustalla on monta syytä. Yksi on niin sanottu vahvojen tunteiden politiikka, jossa autoritääriset johtajat tarjoavat helppoja, nopeita vastauksia vaikeisiin ongelmiin. Tällainen populismi murentaa poliittisen järjestelmän perustaa. Vastakkainasettelu vahvistuu.

Nopeasti muuttuvassa maailmassa hidas vaikuttaminen ei kiinnosta, eikä sen merkitys avaudu samalla tavalla kuin isoäitien sukupolvelle. Nuoret ikäluokat eivät koe vaikuttamista vaalien kautta enää niin tärkeäksi. He näyttävän valitsevan toisenlaiset vaikuttamisen keinot.

Olennaista on luottamuksen puute ja osattomuuden kokemus. Jos vaalien ei koeta vaikuttavan, tai koetaan vaikuttavan liian hitaasti, seuraus on välinpitämättömyys.


Näin on käynyt ympäri maailmaa, myös Euroopassa. Entisistä demokratian kannattajista on tullut autoritäärisiä vallankäyttäjiä. Muutos on ollut näkyvä etenkin Puolassa ja Unkarissa, joissa maata johtavat autoritääriset vallanpitäjät. Esimerkiksi Unkarissa yksityistä ja julkista mediaa sekä yliopistojen opetusta säädellään hallituksen ohjauksessa.

Kun vahvat demokratiat horjuvat, miten käy hauraiden demokratian maissa?

Myös Suomessa puhutaan demokratian kriisistä. Selkeimmin se näkyy äänestysaktiivisuudessa. Edellisissä kuntavaaleissa äänestysaktiivisuus oli vain 55,1 prosenttia. Se oli alhaisin äänestysprosentti seitsemäänkymmeneen vuoteen. Aluevaaleissa alkuvuodesta äänestysprosentti jäi jo alle viidenkymmenen.

Järjestelmä toimii vielä, mutta tilanne on huono. Kaikkien ääni ei kuulu. 

Aluevaaleissa esimerkiksi sosiaalipalveluita tarvitsevat maahanmuuttajat ja opiskelijat olivat sekä ehdokkaina että äänestäjinä aliedustettuina. Kärjistäen voi sanoa, että oikeuksiaan käyttivät hyvin pärjäävät työterveyshuollon asiakkaat.

 

Ja silti – demokratian ydin on kaikkien mahdollisuudessa osallistua.

 

Marraskuussa käydään seurakuntavaalit. Äänioikeus on kolmella miljoonalla suomalaisella! Edelliskerralla äänestysprosentti jäi alle viidentoista. Valituista päättäjistä alle 30-vuotiaita oli vajaat kuusi prosenttia, vaikka äänioikeus seurakuntavaaleissa on kaikilla 16 vuotta täyttäneillä kirkon jäsenillä.

 

Vaikka kirkkoon kuulutaan, äänestämistä ei koeta tavaksi vaikuttaa kirkon toimintaan. Ei – vaikka silti halutaan, että kirkko auttaa hädässä olevia, ja erilaisten kriisien keskellä kirkon toivotaan rakentavan toivoa ja sovintoa.

 

Myös kirkon päätöksenteossa näkyy, että päättäjät on valittu harvojen äänillä. Luottamushenkilöiden näkemykset eroavat kirkon jäsenten suuren enemmistön ja myös työntekijöiden ajattelusta.

 

Esimerkiksi kanta siihen, miten kirkossa tulisi suhtautua samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimiseen vaihtelee. Kun asiaa kysytään kirkon työntekijöiltä runsas puolet (53 %) on vihkimisen puolesta. Luottamushenkilöistä samoin ajattelee vain runsas kolmannes (35 %).

Muutaman viikon päästä valitaan 8 000 uutta kirkon luottamushenkilöä. He ratkovat arkisia paikallisia kysymyksiä, mutta vaikuttavat myös koko kirkon tulevaisuuteen valitsemalla kirkolliskokousedustajat.


Siksi seurakuntavaaleissa on tärkeää saada hiljaisen enemmistön ääni kuuluviin. On demokratian puolustamista käyttää mahdollisuuttaan vaikuttaa – myös kirkossa.