Kolumni Helsingin Sanomat 27.7.2021

Kesäyön souturetkellä ilma on tyyni, helteinen kaupunki on jäänyt taakse, vesi on poikkeuksellisen lämmintä. Lapsuusmaisemiin kaupungin hellettä paennut äitini toteaa: ”Ihan kun ei maailmassa pahuutta olisikaan.”

Suomalaisille luonto on pyhä. Tämän pyhyyden kokemuksen moni on tavoittanut hiljaisella mökkilaiturilla, luonnonpuistoissa, vesillä tai lähirannoilla.

Kesä on ollut meillä kuuma ja kuiva. Toisaalla vettä on satanut niin paljon, että koteja on sortunut ja ihmisiä kuollut tulvien alle. Myös helle ja metsäpalot tekevät tuhojaan.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat vastaan eri puolilla maailmaa. Paha hiipii keskelle pyhää.

Moni kokee luonnon muutosten ja ilmastokeskustelun keskellä hämmennystä, ahdistusta ja myös syyllisyyttä. Mitä maailmalle on tapahtumassa? Millainen on lastemme tulevaisuus? Miten minun tulisi muuttaa omaa arkeani? Miten osaisin toimia oikein ja nähdä toivon? Muutoksen keskellä menetämme hallinnan tunteen.

Syyllistävä puhe helposti lamauttaa. Vaikeita tunteita ei kuitenkaan kannata paeta. Mitä enemmän tutustuu käsillä olevaan muutokseen, sitä henkilökohtaisemmaksi luonnon tuska muuttuu. Siltä ei voi sulkea korvia eikä sydäntään.

Tärkeä askel muutoksen keskellä on tunnustaa epätoivo. Se edellyttää, että suostuu näkemään pimeää myös omassa elämässä. Kun kohtaamme tekomme ja vaikeat tunteet näemme maailman rehellisesti sellaisena kuin se on. Valheellinen optimismi ei vie eteenpäin.

Keskustelemalla vaikeistakin tunteista löydämme rakentavan tavan sopeutua muutokseen. Hätään on reagoitava yhdessä.

Ilmastonmuutoksen seuraukset luovat kodittomuutta. Moni kokee vierautta ja kaipaa jaettua elämännäkyä. Tunne yhteydestä ja jatkuvuudesta on haurastunut. Paradoksaalista on, että hyvinvoinnin keskellä kasvanut länsimainen ihminen kärsii yksinäisyydestä, osattomuudesta sekä tarkoituksen ja merkitysten puutteesta.

Vaikealta tuntuvaa tyhjyyttä olemme oppineet pakenemaan kuluttamalla. Olemme tulkinneet väärin ihmisen paikan luomakunnan valtiaana – ihmisenä, jolla on loputtomat tarpeet.

Toivottomuus ja epävarmuus synnyttävät tarkoituksettomuuden tunnetta, joka saattaa myös ohjata etsimään vastauksia vaarallisesta varmuudesta ja fundamentalistisesta ajattelusta. Yhden totuuden sijaan tarvitaan nöyryyttä, avoimuutta ja tutkittua tietoa.

Näkökulmaa on laajennettava. Ilmastonmuutos ei ole vain ympäristöä, taloutta ja politiikkaa koskeva kriisi, vaan myös eettinen ja hengellinen kriisi. Kirkoilla ja uskonnollisilla yhteisöillä on peiliin katsomisen paikka. Sielujen lisäksi on pelastettava myös maailmaa.

Se tarkoittaa siirtymistä hierarkisesta yläpuolelle asettuvasta opetuksesta kohti kokonaisvaltaisempaa uskontulkintaa. Luonto ja eläimet eivät puhu. Siksi on puolustettava elämän eheyttä, korostettava luonnon pyhyyttä ja sitouduttava kohtuulliseen elämäntapaan.

Ilmastonmuutoksesta kärsitään eniten siellä, missä elämä on ennestään haurasta ja vaikutusmahdollisuudet vähäiset. Vauraassa maailmassa meidän on suostuttava muuttamaan elämäntapaamme ja tehtävä ratkaisuja. Ilmaston suojelua ei voi jättää vain toisille.

Kun suostumme katsomaan rehellisesti epätoivoa, se muuttaa ajattelua ja sitä kautta myös elämäntapaa. Päästöjen vähentämisessä on kyse poliittisista päätöksistä, valtioiden sitoutumisesta ja yritysten toiminnasta, mutta myös jokaisen yksilön tavasta elää.

Kestävä elämäntapa syntyy sopusoinnusta ihmisten ja luonnon kanssa. On tehtävä sovinto. Olemme toisistamme riippuvaisia, maailma on kokonaisuus, jonka kaikki osat kuuluvat yhteen ja ovat suhteessa toisiinsa.

Kun maailma herää epätoivoon, se voi myös yhdessä voittaa ilmastokriisin. Paljon on tehty, paljon on tekeillä ja paljon on vielä tehtävissä. Se luo toivoa.