Kolumni Kotimaan medioissa 2.12.2025

Turun taidemuseossa on parhaillaan esillä Nelli Palomäen valokuvanäyttely Otteita. Näyttelyn yksi osa on Valamon luostarin elämästä kertova kuvasarja Portaat.

Ihmiset ovat vakavia ja katsovat kohti. Palomäen valokuvat ammentavat luostariperinteestä ja ikonitaiteesta. Muotokuvat ovat saaneet vaikutteita Laatokan Valamon 1900-luvun alun henkilökuvista. Yhdessä kuvassa viitankantajamunkki Lavrenti nojaa puisiin tikapuihin.

Kuvasarjan nimi Portaat viittaa pyhittäjä Johannes Siinailaisen 600-luvulla kirjoittamaan samannimiseen teokseen. Siinailaisen kirja kuvaa ihmisen hengellistä kasvua kohti Jumalaa. Se tapahtuu kolmenkymmenen portaan kautta. Seuraava askel edellyttää edellisten sisäistämistä. Askelten yli ei voi hyppiä.

Siinailaisen teos on tarkoitettu munkkien hengelliseksi elämänohjeeksi, mutta se tarjoaa ajateltavaa myös 2020-luvun ihmiselle. Kasvun matka ei ole älyllistä oppimista vaan sisäistä muutosta. Se on nöyryyden ja rakkauden tie. Tällä matkalla ihminen tarvitsee katumusta, rukousta ja ohjausta. Kasvu on todellista, mutta hidasta. Oikoteitä ei ole.

Palomäki pohtii kuvien kautta ihmisessä olevaa tarvetta kehittyä. Kuvia katsellessa jäin miettimään, mitä kasvu tarkoittaa omassa ajassamme.

Maailmaa, jossa elämme, vaivaa puhe jatkuvasta kasvusta. Samaan aikaan näemme, ettei planeettamme kestä elämäntapaamme, jonka keskiössä ovat ihmisen loputtomat tarpeet.

Aika ympärillämme huutaa tuloksia, suorituksia ja saavutuksia. Kasvua korostava retoriikka hiipii helposti myös hengelliseen kieleen. Tärkeää on yksilön tarpeet ja henkilökohtainen kehittyminen. Huomio kiinnittyy omiin tunteisiin ja omiin kykyihin. Kirkko muuttuu syntisten sairaalasta hengelliseksi punttisaliksi.

Ongelmallista on, kun hengellistä kasvusta tulee suoritus. Hengellisyyteen ei kuulu oma eikä toisten mittaaminen tai kilpailu. Hengellisyys ei ole projekti, jonka tavoite on hengellisesti parempi versio, kristitty 2.0.

Kristillisen uskon kauneimpia aarteita on se, ettei siihen liity ihmisen kyvykkyys. Vauva, muistisairas vanhus tai syvästi kehitysvammainen ymmärtää turvautumisesta, huolenpitoon heittäytymisestä ja elämää kannattelevasta rakkaudesta enemmän kuin moni muu. Juuri hän, joka ei pysty auttamaan itse itseään, voi elää lähimpänä Jumalaa ja olla esikuva meille kaikille.

Vaikka useimmat meistä eivät elä elämäänsä luostareissa, voimme oppia myös yksinkertaisesta elämästä, hiljaisuuden vaalimisesta ja jakamisen voimasta. Uskon syntyminen, säilyminen tai siinä kasvaminen eivät ole ihmisen oman päätöksen varassa vaan Jumalan työtä. Hengellisessä kasvussa on kyse luottamuksen syvenemistä, ihmisen pienenemisestä ja Jumalan suurenemisesta.

Alkava adventti on kirkon yhteinen nöyryyden ja hiljaisuuden tie. Se ei ohjaa itsekeskeisyyteen, vaan kasvattaa meitä kohti lähimmäisen tarpeita sekä rakkauteen haavoitettua luomakuntaa kohtaan.