Ihminen puhuu vielä kuoltuaankin

”Kulkija, ken lienetkin, pysähdy ajattelemaan, että sinunkin vuorosi kerran tulee.” Viinijärven ortodoksisen hautausmaan kyltti pysäyttää ohikulkijan. Hoidetut hautausmaat, sankarihaudat ja kuolemanpuutarhat puhuvat vahvaa kieltään. Ne eivät ole vain kauniita ruumislehtoja, vaan oppimisen ja ylisukupolvisen yhteyden paikkoja.

Kuolemaa olemme katsoneet silmiin paavi Franciscuksen avoimen arkun äärellä. Franciscus on ollut maailman omatunto kohdatessaan pakolaisia, vankeja, sairaita ja syrjittyjä. Huolenpito luonnosta, oikeudenmukaisuus köyhiä kohtaan, yhteiskunnallinen toiminta ja sisäinen rauha olivat Franciscuksen ajattelussa erottamattomia.

Suuressa ja loisteliaassa Pietarin kirkossa, Vatikaanin koreiden salien keskellä ja valtavan huomion keskipisteenä ei ole helppoa olla vaatimaton. Nöyryyteen paavi Franciscus kuitenkin pyrki. Jo nimen valinta oli vahva viesti. Symbolisin teoin hän käänsi katseen maailman kärsiviin. Pienin elein hän pelkisti paavi-instituution traditioita.

Paavi halusi tulla haudatuksi yksikertaisessa puuarkussa. Avoimessa arkussa huomio kiinnittyi jalkoihin puettuihin mustiin kuluneisiin kenkiin. Ne veivät ajatukset slummien kujille, Lambedusan poluille, kohdattuihin ihmisiin, Franciscuksen elämäntyöhön ja Jesajan sanoihin: ”Kuinka ihanat ovat ilosanomat tuojan askeleet!”

Paavin arkun äärelle kokoontuivat maailman mahtavat, katolisen kirkon johto ja sureva kansa. Hautajaismessun pysäyttävä hetki oli, kun maailman johtajat ja koolla oleva seurakunta tarttuivat toisiaan kädestä tai halasivat ja toivottivat rauhaa.

Franciscuksen toive vaatimattomista hautajaisista ei toteutunut. Meistä sen sijaan useimmat lähtevät yksinkertaisin menoin ja pienen saattojoukon keskellä. Jokaisen ihmisen elämä on arvokas ja muistamisen arvoinen.

Usein sanotaan, että kirkko on olemassa, koska täällä kuollaan. Suomessa kuolema koskettaa nyt monia, kun suuret ikäluokat vanhenevat. Viime vuonna kuoli lähes kuusikymmentätuhatta suomalaista. Se on miltei yhtä paljon kuin sotavuosina.

Kuoleman kulttuuri muuttuu ja saa uusia muotoja. Viime vuosina on rakennettu muistolehtoja ja perustettu metsähautausmaita. Kuolemaan liittyvät riitit kannattelevat ja tuovat ihmiset yhteen. Ne ohjaavat kysymään, kuinka ainutkertaisen elämän elämme ja millaisen perinnön jätämme.

Hautaaminen ja saattaminen edellyttävät toimivia rakenteita. Suomessa hautausmaiden ylläpito ja vainajista huolehtiminen, hautaustoimi, on yksi evankelis-luterilaisen kirkon lakisääteisistä tehtävistä, josta kirkko saa valtiolta korvauksen. Lain mukaan jokaisella suomalaisella on oikeus saada hautasija omasta kotikunnastaan. Vainajan ruumiin hautaamisessa ja tuhkaamisessa tulee kunnioittaa vainajan katsomusta ja toivomuksia.

Hautaustoimen osalta sopimus on ollut, että valtiolta saatu rahoitus kattaa kuluista 80 prosenttia ja hautaustoimen maksuilla katetaan 20 prosenttia.

Hautaustoimen kustannuksia ei voida kattaa kirkollisveroin, sillä ei ole oikein, että kirkon jäsenet joutuvat rahoittamaan myös kirkkoon kuulumattomien hautauksia. Kohtuullista ei ole sekään, että hautausmaksuja jouduttaisiin korottomaan merkittävästi. Jokaisella pitäisi olla varaa kuolla. Siksi keskustelun valtionrahoituksen riittävyydestä tulee jatkua.

Kuolemassa ei ole kysymys vain ruumiin tehokkaasta hävittämisestä vaan ainutkertaisen elämän kunnioittamisesta. Arvokas kuolema kuuluu kaikille. Hautausmailla on suuri kulttuurinen merkitys yhteiskunnassa. Niihin tiivistyy yksittäisten perheiden, pitäjän ja koko Suomen historian muisti. Usein ne ovat paikkakunnan kauniimpia paikkoja.

Hautaamisessa ja hautausmaiden ylläpitämisessä kirkolla on osaamista, pieteettiä ja kauneudentajua. Sille ihmiset myös antavat arvoa. Se, miten kohtelemme kuolleita, kertoo siitä, mitä ajattelemme elämästä.