Jälkiä ihon alla

”Entisaikain saamelaisten elämänmuodosta on sanottu, että he eivät jättäneet jälkiä. Jättivät kyllä, mutta ne jäljet ovat jälkeläisten ihon alla. Keho muistaa asioita, joita järki ei muista.” Nämä Jalvvi Niillas Holmbergin sanat ovat painuneet mieleeni Saamelaismuseo Siidasta.

Toukokuun kirkolliskokousviikon torstai oli päivä, joka jätti vahvoja jälkiä. Ihon alle piirtyi niin sovinnon kuin torjumisenkin merkkejä. Samana päivänä käsittelyssä olivat piispojen avioliittoa koskeva aloite ja Saamelaiset kirkossa hankkeen -loppuraportti ja suositukset.

Piispainkokous esitti, että myös samaa sukupuolta olevat parit vihittäisiin kirkossa. Esitystä ei hyväksytty.

Pian tämän jälkeen kirkolliskokouksen istuntosalin takaosa täyttyi saamelaisista. He olivat tulleet pitkän matkan takaa kuulemaan saamelaishankkeen loppuraportin käsittelyä ja osallistuakseen Turun tuomiokirkossa järjestettävään sovinnon jumalanpalvelukseen.

Jumalanpalvelus oli rakennettu taitavasti. Liturgiaa johdettiin kirkon etuosaan rakennetusta nuotiopiiristä, jonka ympärillä messun toimittajat istuivat. Virret kaikuivat kolmella eri saamen kielellä.

Kuulimme saamelaisten kokemuksia haavoista, joita kirkko on heihin piirtänyt. Juhlimme lahjoja, joilla saamelaiset ovat rikastuttaneet kirkkomme elämää. Jaettujen tarinoiden jälkeen arkkipiispa Tapio Luoma pyysi anteeksi saamen kansalta kirkon ja sen kaikkien piispojen puolesta.

Matkaa anteeksipyyntöön oli tehty kauan. Vei aikaa, että kirkko pystyi tunnustamaan, että se on demonisoinut saamelaisten pyhät paikat ja esineet sekä ollut osallisena menneisyyden väärinkäytöksissä ja rakenteellisessa synnissä.

Saamelaiset kirkossa -hankkeen aikana kirkossa vahvistui yhteinen ymmärrys siitä, että emme ole kunnioittaneet saamelaisten kansallista identiteettiä, kulttuuria ja itsemääräämisoikeutta. Emme ole kohdelleet saamelaisia niin kuin lähimmäisiä kuuluu kohdella. Symbolisena eleenä arkkipiispa löi rintaansa ja me muut painoimme päämme.

Näin me muutumme, opimme ja haluamme pyytää anteeksi. Sovinnon rakentuminen vaatii, että vastaisuudessa pyrimme parempaan ja sitoudumme epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseen.

Tähän hetkeen pääseminen on vaatinut sitkeää ponnistelua kirkon saamelaisilta työntekijöiltä, sanoja ja tekoja pohjoisen piispoilta sekä luottamuksen hiljaista rakentumista ja tukea saamelaisyhteisöltä. Vähitellen keskustelu anteeksiantamisen mahdollisuudesta ja sovinnon matkasta on auennut. Yhteisten haavojen parantuminen vaatii yhteisöllistä käsittelyä ja hoitavia rituaaleja, kuten saamelaisten psykososiaalisen tuen Uvjan hankejohtaja Heidi Eriksen on viisaasti kuvannut.

Hetki tuomiokirkon nuotiopiirissä oli erityinen. Piirissä istuessa mielessä oli myös se, kuinka kykenemättömiä olemme näkemään, millaisia haavoja viillämme tänään. Jospa se päivä, jolloin kirkko pystyy yhdessä pyytämään anteeksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohtelua, ei olisi kaukana.