Kaikista ei maalata muotokuvaa – ja silti heidät muistetaan

Yhdysvaltain presidentin virka-asunnossa julkaistiin äskettäin postimerkki ja siitä tehty suuri kuva entisen presidentin Ronald Reaganin puolisosta Nancy Reaganista. Merkillä haluttiin kunnioittaa Nancy Reaganin roolia presidentin hallinnossa.

Omalla työpaikallani paljastettiin viime viikolla työtoverini arkkipiispa Tapio Luoman muotokuva hänen täyttäessään 60 vuotta. Arkkipiispa Tapio on 55. Turun piispa ja viidestoista Turun ja Suomen arkkipiispa. Töitään arkkipiispa tekee Suomen vanhimmassa virastossa, jonka historia ulottuu 1100-luvulle ja josta monet suomalaiset instituutiot juontavat juurensa.

Työpaikkani seinillä on kolmenkymmenenneljän piispan ja arkkipiispan muotokuvat. Muutamia muotokuvia on myös arkkipiispantalossa ja Turun tuomiokirkon sakastissa. Kuvat kertovat siitä, miten ihminen ja instituutio on haluttu nähdä ja mitä niillä tuleville sukupolville viestiä.

Vanhimmissa kuvissa piispoilla on peruukit päässään, useilla on vakava ilme ja terävä katse. Kaikki kuvattavat ovat miehiä. Kuviin on haluttu tallentaa arvokuutta, ehkä oppineisuutta. Mutta kyllä katseissa on myös lempeyttä ja vienoa hymyä. Kukaan ei kuitenkaan naura niin, että hampaat näkyisivät.

Aika kietoutuu meihin ja me aikaan. Kuvia katsellessa miettii, millaisia jälkiä kukin muotokuvien henkilöistä on aikaansa jättänyt ja mistä heidät muistetaan. Toivottavasti kuvattava on tunnistanut kuvasta itsensä sekä jotain siitä, miten hän on halunnut elämäänsä elää ja tehtäväänsä hoitaa.

Muotokuvatraditio on pitkä. Tänään perinne saatetaan kokea vanhanaikaiseksi ja luultavasti useimmat kuvattavista ovat pohtineet, mahtuuko oma persoonani edeltäjieni joukkoon. Kaikille kuvattavaksi suostuminen tuskin on tuntunut helpolta. Siksi perinne hakee muotonsa aina uudessa ajassa.

Kuvien kautta avautuu kiinnostavalla tavalla se, millaista johtajuutta on arvostettu ja kenelle se on ollut ylipäätään mahdollista. Tiina Vainion maalaamassa kuvassa arkkipiispa Tapio katselee vielä satojen vuosien kuluttua ihmisiä hymyillen ja nojaa tuoliin, joka kutsuu istumaan hänen seuraansa.

Jätämme erilaisia jälkiä työyhteisöihimme ja yhtä lailla kuin ne jättävät jälkensä meihin. Aiemmin tavallista oli, että ihmiset tekevät pitkän työuran, ehkä koko elämäntyönsä saman työnantajan palveluksessa. Työ antaa merkityksiä elämään. Moni antaa työlle kaikkensa ja vielä enemmänkin. Kaikista ei kuitenkaan maalata muotokuvaa.

Aika kulkee eteenpäin, pian tulevat uudet ihmiset ja tavat. Elämän syvät merkitykset toteutuvat arjessa. Taitekohdissa moni arvioi omaa elämänhistoriaansa ja elämän kokonaisuutta. Näkyikö elämässäni se, mikä minulle on ollut tärkeää? Annoinko liikaa itsestäni, osasiko pitää rajani? Millaisia jälkiä ihmiset ja yhdessä onnistumiset jättivät? Mielessä ovat myös kuluttavat jaksot. Onnellista on, jos omaa työelämää voi katsella tyytyväisin mielin.

Tänä keväänä saimme tiedon pitkäaikaisen työyhteisömme jäsenen kuolemasta. Hän oli työskennellyt tuomiokapitulissa 31 vuotta. Hänestä kerrotaan, että työ oli hänen elämässään kaikki kaikessa. Eläkkeelle hän jäi, kun oli aivan pakko. Alkuun hän kävi opastamassa seuraajaansa, mutta sitten näimme hänet työpaikalla vain harvoin, vuosiin emme lainkaan.

Hänestä ei koskaan maalattu muotokuvaa, mutta yhä edelleen hänen iloinen naurunsa kuuluu työpaikan käytävillä ja hän on läsnä ihmisten puheissa.

Ihminen elää keskellämme niin kauan kuin niitä, jotka muistavat.