Kuvassa luostari Ionan saarella.
Kolumni Helsingin Sanomissa 19.5.2026

Olen ollut tänä keväänä virkavapaalla työstäni. Ikävöin hiljaisuutta ja rauhaa, aikaa ajatella. Toivoin löytäväni ihmisiä ja paikkoja, jotka vahvistaisivat luottamusta ja toivoa maailmassa, jossa kriisit seuraavat toisiaan ja epävarmuudesta on tullut jatkuva seuralainen.

Hakeuduin paikkoihin, joihin oli vuosisatojen ajan tiivistynyt ihmisten kaipaus, merkityksen etsintä, rukous ja luottamus. Vastakkainasettelun maailmassa ja yksilökeskeisessä ajassa etsin yhteyttä.

Pyhiinvaelluksilla, luostareissa ja tuulisilla saarilla kohtasin hiljaisuutta, kauneutta ja yhteisöjen vieraanvaraisuutta. Tein matkaa fyysisiin paikkoihin ja samalla sisäänpäin.

Hitaasti kulkiessa ehti nähdä enemmän, sielu keveni ja katse kirkastui. Yhteisissä ruokapöydissä vahvistui ymmärrys rytmin merkityksestä, hyvästä elämästä ja toivosta.

Pyhiinvaellusten suosio on kasvanut voimakkaasti. Ikivanhoja reittejä elvytetään ja uusia avataan. Kyse on kulttuurisesta muutoksesta, jossa näkyy merkityksen kaipuu sekä kokemuksellisuuden ja rituaalien paluu.

Pyhiinvaeltaja havahtuu ajan nopeaan kulkuun ja ikävöi johonkin, jolle arjessa ei löydä sanoja. Kävely on vastalause maailmalle, joka on tullut riippuvaiseksi nopeista liikkumisen tavoista, joiden seurauksena planeettamme kärsii. Vaeltaminen tarjoaa myös teknologiasta vapaata aikaa.

Epävarma aika kasvattaa hitaan matkailun suosiota. Pitkittyneet konfliktit ja sodat, ilmastokriisi ja yhteiskuntien haurastuminen ovat horjuttaneet uskoa siihen, että ihmiskunta kulkisi väistämättä kohti parempaa huomista. Ihmiset kaipaavat läsnäolon kokemusta, etsivät merkityksiä, yhteyttä sekä turvaa ja lohtua.

Useiden kuukausien ajan jaoin ruokapöydän tuntemattomien kanssa. Löysin yhteisöjä, joissa luotetaan parempaan huomiseen. Luottamus näkyi sitoutumisena kestävään elämäntapaan ja rohkeina tekoina oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

Luostareissa ja yhteisöissä vahvistui kokemus, että pienilläkin teoilla on merkitystä. Myös yksilö voi vaikuttaa isoihin rakenteisiin. Kaikki muutokset lähtevät pienestä. Kun ihmisiä yhdistää yhteinen näky ja halu antaa oma panoksensa, vaikutus laajenee.

Yhteisöelämä on vallitsevan kulttuurin vastaista, eikä ole helppoa. Osallistuminen päivittäisiin tehtäviin ja aterioilla jaetut elämäntarinat loivat yhteenkuuluvuutta. Kohtaamisissa vahvistui ymmärrys toivosta. Tämä oli tärkeä opetus maailmassa, jossa meidän tuntuu olevan vaikea elää yhdessä niiden kanssa, jotka ovat kanssamme eri mieltä.

Tarvitsemme uudenlaista käsitystä hyvästä elämästä. Sellaisen, jossa hyvinvointi ei perustu loputtomaan kuluttamiseen ja jossa jakaminen, kohtuullisuus ja sitoutuminen omaan lähiympäristöön nähdään rikkautena. Yksinkertainen elämäntapa ja yhteisöllisyys synnyttävät syvempää onnellisuutta.

Kaukaisille luostarisaarille ei vetäydytä pelkästään hiljaisuuteen tai paeta levotonta maailmaa. Modernin ajan luostareissa painotetaan yhteistä rukousta, vastuuta ja maailmaan palaamista. Hiljaisuus ja taistelu kuuluvat yhteen. Sellainen vaatii voimavaroja ja sen ymmärtämistä, että itsekin tarvitsee suojaa ja huolenpitoa. Vastakkainasettelu pysäyttää elävän liikkeen, yhdessä kulkien voimme saada mukaan muitakin.

Vuoroveden takana oleva saari muistutti ihmisessä olevasta perustavanlaatuisesta jännitteestä. Elämä toteutuu suhteessa toisiin ja tarvitsemme muita, mutta samalla kaipaamme rauhaa ja yksinäisyyttä rauhattomassa maailmassa. Yhtä välttämätöntä kuin yhteys, on se, että tulemme toimeen itsemme ja sisäisen maailmamme kanssa. Edestakainen liike on elämän edellytys.

Kun altistaa itsensä hiljaisuudelle, voi löytää puhdasta hiljaisuutta, joka on sanojen tuolla puolen. Läsnäolo löytyy siinä, missä on. Olennaista on juurtuminen siihen ympäristöön ja niihin ihmisiin, joiden kanssa arkeaan jakaa. Sieltä alkaa myös parempi tulevaisuus.