Kaksi kuolemaa

”Elämä on lahja ja kuolema on pakko. Kuolema on niin iso asia, ettei sitä oikein voi pukea sanoiksi”, kirjoitti Lassi Nummi.

Kuluneella viikolla elämänmenomme pysäytti kaksi kuolemaa. Kansanedustaja Eemeli Peltonen kuoli työpaikallaan eduskunnassa vain 30-vuotiaana. Myöhemmin samana päivänä uutisoitiin, että arkkiatri Risto Pelkonen on kuollut 94 vuoden iässä.

Kaksi ainutkertaista elämää, kaksi ainutkertaista kuolemaa.

Kuolema pysäyttää aina. Iäkkään ihmisen luonnollinen ja usein odotettukin kuolema muistuttaa elämän ohikiitävyydestä ja kuoleman lopullisuudesta. Jokainen meistä käy vuorollaan tuntemattomasta portista, eikä mikään ole niin kuin ennen.

Odottamaton ja äkillinen kuolema syöksee kaiken raiteiltaan. Kun elämä päättyy oman tai toisen käden kautta, jäljelle jää epätoivoinen suru ja ratkaisemattomia kysymyksiä.

Mediatietojen mukaan Peltonen teki itsemurhan. Itsemurha ei ole Suomessa mitenkään tavaton tapa kuolla. Yli 700 suomalaista tekee vuosittain itsemurhan. Itsemurhayrityksiä tapahtuu moninkertainen määrä, arvioiden mukaan peräti 10000-30000. Asia ei kosketa muita, vaan meitä.

Itsemurha on traaginen kohtalo. Eletystä elämästä se ei vie mitään kaunista ja hyvää pois.

Itsemurha muistuttaa kipeällä tavalla, kuinka vähän lopulta tiedämme toistemme elämästä. Kivun ja ahdistuksen syvyys yllättää ja käy usein ilmi vasta jälkikäteen. Mistä kaikesta olitkaan valmis luopumaan, jotta pääsisit pahasta? Halusitko todellakin kuolla vai etkö enää jaksanut elää siitä elämää, jota elit?

Itsemurhasta ei ole helppoa puhua. Ja juuri siksi siitä pitää puhua, eikä painaa sitä häpeällä alas. Kunnioittava ja myötätuntoinen yhteiskunnallinen puhe rohkaisee kohtamaan luontevasti itsemurhan tehneiden läheiset ja ne omat läheisemme, joiden jaksamisesta olemme ehkä huolissamme. Se luo tilaa myös sille, että oman toivottomuuden voi sanoa ääneen. Apua on tarjolla, älä jää yksin.

Kuolema opettaa, että elämää ei voi hallita. Kuolema pakottaa katsomaan elämää silmiin ja kohtaamaan kaikki sen värit. Elämä yllättää vuoroin kipeydellään, vuoroin kauneudellaan.

Emme aina tiedä, miten kuoleman edessä tulisi olla. Joskus tuntuu helpommalta siirtää syrjään se, mitä on vaikea hyväksyä ja sietää omassa elämässä. Oman kuoleman ajattelu voi ahdistaa. Ei ole helppoa luopua rakkaistaan, linnun laulusta, omasta elämästä.

Silti kuolemaa kannattaa ajatella. ”Kuoleman tietoisuus on ihmisyyden ytimessä ja tekee ihmisestä ihmisen. Vain hyväksymällä kuoleman osaksi olemassaoloamme voimme ymmärtää elämän ainutlaatuisuutta”, pohti arkkiatri Pelkonen.

Jokainen meistä kuolee jonakin päivänä. Sitä ennen me elämme. Elämään kuuluu sekin, että saatamme kukin vuorollamme läheisiämme ajan rajan tuolle puolen. Kuoleman suru on tälläkin hetkellä osa monen elämää. Vuonna 2024 kuoli lähes 60 000 suomalaista. Arkkipiispa emeritus John Vikström on puhunut osuvasti siitä, miten suru on koditonta rakkautta.

Kuolema ja läheisten saattaminen kirkastaa elämän ainutkertaisuuden. Se muistuttaa jokaisen ihmisen yhtäläisestä arvosta. Toiset meistä saavat elää pitkän elämän, toisten elämä tuntuu päättyvän kesken. Aina kyseessä on kokonainen, ainutkertainen ja arvokas elämä.

Me lähdemme elämästä emmekä kuitenkaan lähde.
Me elämme edelleen kaikessa, mitä olemme tehneet.
Kaikki mitä olemme ajatelleet, sanoneet ja olleet, jää elämään ja valaisee toisten teitä.
Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole,
vaan elämme niiden sydämissä, jotka ovat rakastaneet meitä.
Martti Lindqvist