Kirkkotila puhuu kaikkien aistien kieltä

Viime viikkoina Turun Sanomissa on käyty kiinnostavaa keskustelua museon, tutkijoiden ja teologien suhteesta pyhimysveistoksiin ja yhteiseen kulttuuriperintöömme. Viimeksi professori Kirsi Vainio-Korhonen totesi kolumnissaan (TS 18.9.2025), ettei historiallisten esineiden säilytys ole vain byrokratiaa. Hän korosti esineisiin liittyviä erilaisia tarpeita, jotka edellyttävät niiden näkemistä alkuperäisessä yhteydessä.

Käyty keskustelu tuo hienolla tavalla esille sen, mikä kirkon rooli on ollut taiteen tekemisen ja kokemisen paikkana historian eri aikoina. Kun keskiajan ihminen saapui matalasta ja savuisesta asumuksestaan avaraan kirkkoon, sakraaliesineitä ei nähty pelkästään koristeina, vaan pyhyyden ilmentyminä ja rukouksen välineinä. Pyhimysveistokset tukivat pyhän kohtaamista ja yhteistä liturgiaa.

Kun luterilaisen puhdasoppisuuden myötä kirkkotilojen uskonnollinen symboliikka yksinkertaistui ja seurakunnat luopuivat osasta merkittäviä esineitään, museolaitos ymmärsi niiden kulttuurihistoriallisen arvon. Museoaatteen herääminen synnytti tarpeen tallettaa muinaismuistoja ja loi pohjaa kansallisen kertomuksen rakentamiselle.

Luterilaisessa kirkkotilassa esineiden asema ohentui ja kirkkotilan symboliikka yksinkertaistui. Sana, saarna ja virret sekä niitä vahvistavat uskon symbolit nousivat kirkoissa keskiöön. Puhdasoppisuuden suursiivous kirkoissamme ei kuitenkaan ollut niin kokonaisvaltaista kuin usein ajatellaan. Kansa saattoi hyvinkin päivitellä kirkkojensa tyhjentymistä ja antaa uskon kuville suuremman arvon kuin sanojen ensisijaisuuteen koulutetut papit.

Vuosisatojen jälkeen ajat ovat muuttuneet. Ekumeeninen vuoropuhelu on rikastuttanut kirkkojen elämää. Ymmärrämme yhteisten juurien ja perinnön arvon. Nykyluterilaisuudessa sakraaliesineet eivät ole menneisyyden kuvia vaan elävän hengellisyyden ja rukouksen vahvistajia. Tämän päivän luterilainen kirkko haluaa olla visuaalisesti rikas, kutsuva, historiallisesti tietoinen ja hengellisesti syvä. Kirkkotila on paikka, jossa taide ja rukous, historia ja nykyhetki kietoutuvat yhteen ja luovat siltaa kohti huomista.

Hengellisyyden kieli on kaikkien aistien kieltä. Tutkimuksista tiedämme, että tämän ajan ihminen kaipaa kokemuksellista ja kokonaisvaltaista hengellisyyttä. Uskomme ei tyhjene opinkappaleisiin. Pyhimysveistoksilla ja erilaisilla uskon kuvilla on uskonnollisuudessa tärkeä paikkansa.

Vaikka kirkossa sakraaliesineiden ensisijainen tehtävä on uskonnollinen, niiden käyttö merkitsee samalla myös kulttuuriperinnön vaalimista. Sitä, mitä pidetään arvokkaana, siitä halutaan pitää myös huolta. Tänään olennainen kysymys on, miten kirkko ja museo voivat yhdessä vaalia kulttuuriperintöä niin, että se palvelee sekä kulttuuriperinnön säilyttämisestä että yhteisön ja yksilön hengellisen elämän tarpeita.

Ensi vuonna kirkossa vietetään Sydämen sivistystä -juhlavuotta, kun Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli täyttää 750 vuotta. Vuonna 1276 perustettu tuomiokapituli oli alku suomalaiselle julkiselle hallinnolle, koulutukselle ja sivistykselle. Haluamme vahvistaa laaja-alaista sivistystä, kulttuuritoimijoiden yhteistyötä sekä avata kirkkojen ovia taiteen tekemisen ja kokemisen paikoiksi.

Kirkkotilassa tiivistyy yhteinen muisti. Samalla ne ovat eläviä alkuperäisessä käytössään olevia rakennuksia. Kirkkotilat kutsuvat kuulemaan, näkemään, tuntemaan, haistamaan ja maistamaan. Arkkitehtuuri, musiikki, valo ja esineet muodostavat kokonaisuuden, jota sanat eivät tavoita.