Kun maailma muuttuu, tarvitsemme jaettuja kokemuksia

Takatalven tunnot karisivat harteiltani viime viikolla, kun Luvian kirkossa laulettiin Elämäni virsiä. Eurajoen seurakunta oli järjestänyt tilaisuuden, jossa seurakunnan alueella tunnetut ihmiset jakoivat elämässään merkityksellisiä virsiä ja yhdessä arvuuttelimme, kenelle mikäkin virsi kuuluu.

Kirkko täyttyi lehtereitään myöten eri-ikäisistä ihmisistä. Enkeli taivaan kajahti kauniissa kevätillassa niin, että meinasin itsekin hämmästyä säikähtäin. Ja viimeisen säkeistön aikana kuulijat nousivat spontaanisti seisomaan, kuten tapana on ollut.

Omaksi virrekseni olin valinnut Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan virren Kahden maan kansalainen. ”Tässä virressä on syvää herkkyyttä ja kovan kilvoituksen tuntua”, totesi kirkkoherra Asko Riihimäki, mutta ei arvannut, että kyseessä on minun virteni. Eivätkä muuten arvanneet muutkaan kilpakumppanini meriravintola Bar Purjeen yrittäjä Päivi Grönroos, ex-jääkiekkoilija Vellu Ketola ja kunnanjohtaja Vesa Lakaniemi.

Illan aikana mietin, millaisia toivon tuojia virret ovat. Kirkossa olivat läsnä ilo ja nauru, mutta myös kaipaus ja itku. Virren voima tuntui sydämessä asti.

Virsiin liittyy henkilökohtaisia muistoja. Oli koskettavaa kuulla tarinoita siitä, kuinka tuttu virsi johdatti jääkiekkojoukkueen saunailtaan, vei lapsuuden muistoihin ja toi lähelle jo kuolleita rakkaita.

Virret kantavat muistoja menneestä, unohtuneita tunnelmia ja jaettuja muistoja. Virsien merkitykset ovat sekä yksityisiä että yhteisiä. Hoosianna vie ajatukset joulun odotukseen ja Suvivirsi kesän koittamiseen.

Aivan erityisiä virsistä tekee se, että ne on tarkoitettu yhdessä laulettavaksi. Yhdessä laulamisen voima on ihmeellinen. Lauluun voi jokainen liittyä omalla äänellään ja oman elämäntarinansa kanssa, sellaisena kuin on.

Yhteiset muistot ovat tärkeitä. Maailman muuttuessa tarvitsemme jaettuja kokemuksia ja yhteisiä pysähtymisen hetkiä. Jaetut muistot eivät aina synny itsestään. Usein se vaatii vaivaa, näkyä, toteuttajia, rohkeutta ja tukea.

Ilta Luvian kirkossa osoitti yhteistyön ja yhteisön voiman. Sellainen tuo toivoa ja luottamusta siihen, että myös haasteisiin on mahdollista löytää ratkaisuja yhdessä. Hyvältä tuntui myös se, että kirkko voi olla yhdessä kokemisen paikka. Kirkon pyhyyttä ei riko tavallinen elämä ja ihmisten kysymykset, vaan suljettu ovi.

Kun kaikki virret oli kuultu ja arvuuteltu, myös paikallaolijat pääsivät laulamaan. Kirkon täytti Bonhoefferin tuttu virsi: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman”. Tästä kai virsissä ja yhdessä laulamisessa on syvimmiltään kysymys: yksinäisyyden murtumisesta ja toisen maailman äänen vahvistamisesta.