Kun uskonto kaventaa ihmisyyttä

”Kerron tarinani sinulle, joka ajattelet olevasi surujesi, häpeäsi tai ulkopuolisuutesi kanssa yksin. Haluan ylittää kertomisen tuottaman häpeän, koska kyse ei ole minusta vaan meistä.”

Meidän kaikkien pitäisi tuntea paremmin kulttuureja ja uskontoja, ajattelin lukiessani Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen kirjaa Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin. Eniten ajattelin kuitenkin Ahmedin rohkeutta.

Ujuni Ahmedin tarina vie lukijansa 1990-luvun Itä-Helsinkiin, jossa kolmevuotiaana perheensä kanssa Somaliasta Suomeen muuttanut Ahmed kasvoi muslimiyhteisön keskellä. Hän kirjoittaa kokemastaan, jotta muutkin vähemmistöissä kasvaneet tytöt tulisivat kuulluiksi.

Minäkin kasvoin uskonnollisessa vähemmistössä. Siksi Ujuni Ahmedin tarinassa oli jotakin tuttua. Tunnistin naisiin ja tyttöihin liittyviä odotuksia ja rajoituksia, suuret perheet ja yhteisön voiman. Samalla opin paljon itselleni vieraasta kulttuurista.

Vaikka elämme erilaisissa todellisuuksissa, jaamme tietämättämme samoja kokemuksia. Sen huomaaminen voi auttaa meitä ymmärtämään toisiamme.

Ujuni Ahmedista kasvoi ihmisoikeusvaikuttaja. Vuosien ajan hän on tehnyt työtä tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomista ja muuta naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Samalla hän on joutunut oman yhteisönsä torjumaksi. Kirja onkin Ahmedin oman äänen löytämisen lisäksi myös puheenvuoro uskonnollisen yhteisön dynamiikasta.

Tiiviin yhteisön sisällä ei aina ole tilaa avoimelle keskustelulle, eikä kaikilla ole yhtäläistä mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin. Vaikeista asioista ei välttämättä haluta puhua lainkaan. Silloin julkinen keskustelu voi olla ainoa mahdollisuus vaikuttaa.

Helppoa se ei kuitenkaan ole. Kriittisten näkökulmien esille nostaminen koetaan oman yhteisön likaamiseksi. Siitä voi joutua maksamaan kovan hinnan. Edessä on yksinäisyyttä ja hiljaisuutta.

Mutta keskustelun vaikeus ei rajoitu vain yhteisön sisälle. Myös valtakulttuuri osaa eristää. Moni uskoo jo etukäteen tietävänsä, millainen olet ja mitä ajattelet. Erilaisuutta vierastetaan ja halveksitaan. Rasismi elää ja ennakkoluulot voivat hyvin.

Kun kaipaa tukea, vastassa ovat ulkopuolisuutta vahvistava tietämättömyys ja vaikeneminen. Itselle vieraassa yhteisössä kasvaneen lapsen elämästä ei osata puhua. Näin reagoivat usein myös viranomaiset.

Miksi tyttöjen silpomisesta pitäisi puhua sensitiivisesti, varoen, Ahmed kysyy. Kuka vaikenee näkemästään väkivallasta?

Julkisessa keskustelussa uskonnolliset tavat saattavat näyttäytyä outoina. Vallankäyttö jää piiloon uskonnollisen kielen muurin taakse. Niin yksityisasia uskonnosta ei saisi kuitenkaan tulla, että uskonnon arkea elävien ääni vaikenee.

Erityisen tarkasti tulisi kuulla yhteisöjen reunoilla eläviä. Yhteisön tila punnitaan siinä, miten se näitä ihmisiä kohtelee.

On helppo kysyä, miksi et jätä yhteisöäsi. Yhteisössä kasvaneelle se ei voi kuitenkaan olla ainoa valinta. Jotkut lähtevät. Joku toinen ajattelee, että vaikka hän lähtisi, yhteisön perintö ei koskaan lähde hänestä. Moni haluaa jäädä. Siksi tarvitaan tilaa ajatella ääneen ja vaikuttaa oman yhteisön tulevaisuuteen.

Uskonto on monelle rikas tapa elää ja jäsentää näkymätöntä todellisuutta. On tärkeää, että yhteiskunnallisessa keskustelussa tunnistetaan uskonnon arvo ja voima. Yhtä tärkeää on puuttua ihmisyyttä polkeviin valtarakenteisiin – kaikkeen, mikä kaventaa oikeutta omiin valintoihin ja mahdollisuuksiin vaikuttaa omassa yhteisössä.

Ulos sulkemisen sijaan tarvitsemme luontevaa vuorovaikutusta, tietoa sekä kulttuurien ja uskontojen ymmärrystä. Avoin keskustelu helpottaa yksilön oman äänen löytämistä ja tervehdyttää myös yhteisöä. Jäljelle jää vapaudesta ja rakkaudesta versova uskonnon ydin.