Kolumni Helsingin Sanomissa 21.5.2024

Hyvinvointia ja terveyttä ihannoivassa ajassa on vaikea sietää elämän haurautta ja kuoleman väistämättömyyttä.

Olin kahdeksanvuotias pikkutyttö, kun ukkini kuoli 87-vuotiaana. Se oli ensimmäinen kerta, kun kohtasin kuoleman. Ukkini oli saanut elää pitkän elämän, monet sairaudet uuvuttivat häntä. Kuolema tuntui odotetulta kotiin pääsyltä.

Ukki sai kuolla omassa sängyssään, omien ihmistensä ympäröimänä samassa pihapiirissä, jossa oli syntynyt vuonna 1899. Meidät lapsetkin kutsuttiin leikkien keskeltä hyvästelemään häntä. Poimimme ukille vielä kerran kesään puhjenneesta luonnosta maailman kauneimmat kukat. Sain silittää ukin kylmää ihoa ja nähdä, kuinka elämä lähtee ihmisestä.

Viime vuosina Suomessa on kuollut ihmisiä enemmän kuin koskaan sotien jälkeen, ja kuolema koskettaa suurta joukkoa suomalaisia. Kuoleman kulttuuri on muuttunut. Kuolema on enemmän piilossa ja saattaminen yhä yksityisempää.

Kuolema tarvitsee ympärilleen kannattelevia traditioita. Yhteisöllisen surun voima on suuri. Näihin hetkiin mahtuu koko elämä ilosta ikävään, kivusta nauruun.

Hyvinvointia ja terveyttä ihannoivassa ajassa on vaikea sietää elämän haurautta ja kuoleman väistämättömyyttä. Lääketiede on kehittynyt valtavasti. Elämme pidempään ja monet sellaiset sairaudet, johon isovanhempamme menehtyivät, voidaan parantaa. Kuolema on medikalisoitunut, ja on helpompaa olla ajattelematta elämän rajallisuutta.

Syöpälääkäri Riikka Nevala sanoo (HS 22.4.), että olemme kadottaneet luopumisen taidon ja kuoleminen on tullut meille vieraaksi. Haluamme tehokasta hoitoa loppuun saakka, vaikka se olisi turhaa tai haitallista. Lääkärien tehtävänä on elämän suojeleminen ja sairaan parantaminen. Kun ihmisen kärsimys on jokapäiväistä, kuolema ei ole vain viimeinen vihollinen. Se voi olla myös ystävä.

Kun kuolemaa voidaan pitkittää lääkkeillä ja hoidoilla, se vie pohtimaan hyvää elämää ja kuolemaa uudella tavalla. Myös kansalaisaloite eutanasiasta haastaa keskustelemaan kuolemasta. Eutanasian rinnalla keskustellaan hyvästä saattohoidosta.

Kuolema on jatkuvasti läsnä Turun yliopistollisen keskussairaalan teho-osaston ylilääkärin Mika Valtosen työssä. Tehohoidossa viisi prosenttia potilaista kuolee. On hyväksyttävä, ettei aina pysty auttamaan eikä hoidosta enää seuraa ihmiselle mitään hyvää. Hoidon lopettaminen on luonnollisen kuoleman sallimista ja sen hyväksymistä.

Valtosen mukaan tehohoidossa työskentelevät hoitajat ja lääkärit ovat etuoikeutettuja, sillä heidän työnsä muistuttaa elämän ainutkertaisuudesta ja kuoleman väistämättömyydestä. Operatiivisten alojen lääkärit ja hoitajat ovat kuoleman kanssa kasvokkain. Tuoreen tutkimuksen mukaan he suhtautuvat eutanasiaan myönteisimmin.

Jokaisella on rajattu määrä päiviä. Mistä löydän voimaa ja rauhaa hyväksyä elämän arvaamattomuuden ja kontrolloimattomuuden? Miksi joku lähtee liian varhain ja toinen jää tänne, vaikka olisi valmis lähtemään?

Eutanasialla ei ratkaista sitä, miksi joku ei jaksa tai halua elää. Kenenkään ei pitäisi pelätä kuolemaa, koska pelkää jäävänsä ilman kunnollista kivunlievitystä, hyvää hoitoa ja turvaa elämänsä loppuvaiheissa. Kenenkään ei pitäisi pelätä elämää, koska pelkää olevansa taakka muille. Tämä koskee myös taloudellista taakkaa.

Ihmisen elämän ainutkertaista arvoa ei mitata kärsimyksellä. Lääketieteen yhä kehittyessä on määriteltävä, kuinka toimitaan, kun edessä on kohtuutonta kipua aiheuttava parantumaton sairaus.

Nykyajassa on harvinaista, että ihminen voi kuolla kotonaan läheistensä läsnä ollessa. Silti olisi tärkeää, että uskallamme kohdata kuoleman. Kunpa ihminen voisi kokea, ettei ole lähdön lähestyessä tai kohdatessa yksin, vaan häntä saatetaan rajan yli.

Tarvitsemme keskustelua kuolemasta. Ei vain kuoleman, vaan myös elämän tähden.