Kolumni Ylen verkkosivuilla 23.12.2022

Tämän joulun alla olen usein pitänyt kädessäni isoisäni tekemää kaunista ja sileäpintaista puista lipasta. Sain sen isältäni muutamia vuosia sitten merkityksellisten asioiden säilytystä varten.

Pieni puulipas oli jo isälleni ja isoisälleni tärkeä. Sen pohjassa lukee Uhtua 1943.

Isoisäni teki lippaan rintamalla asemasodan aikaan puhdetyönä. Lipas on veistetty pahkasta, jonka hän oli hiihtoretkellään löytänyt. Sisäpinta on koristeltu kauniisti punaisella kankaalla.

Tuona jouluna isoisäni ei päässyt jouluksi kotiin. Hän oli kenttäpappi ja pappia tarvittiin rintamalla. Piti käydä tervehtimässä ihmisiä, laulamassa jouluvirsiä, lukea tuttua joulun kertomusta ja viestiä joulurauhaa, isoisäni muisteli myöhemmin sodan ajan joulua.

Kun kotiloma toteutui viiveellä, oman perheen kanssa joulua vietettiin vuoden vaihteen jälkeen. Isäni muistaa, miten silloin pienen lapsen mieleen painui turvallinen läsnäolo: ”Joulurauha asui meillä, tuli ja meni isän mukana”. Kun isä oli taas poissa, ”vallitsi kaiho, pelko ja pahat unet, palaisiko hän?”

Isoäiti kamppaili arjesta kolmen pienen lapsen kanssa, hoiti puolisonsa työasioita ja yritti selviytyä monenlaisen puutteen keskellä. Puolisolleen hän kirjoitti: ”Kyllä voisi pian rauha tulla. Kunpa tulisikin onnellinen rauha.”

Vuosikymmeniä myöhemmin silitän saman puisen lippaan puupintaa, kuljetan sormiani pohjaan kaiverretuissa kirjaimissa ja ajattelen ajan kulkua, ja miten erilaisia joulut voivat olla.

Kyllä voisi pian rauha tulla…

Sodan keskellä on tärkeää muistaa, että sodat ovat kuitenkin väliaikaisia.

Tilanne Ukrainassa on hirveä. Tänäkin jouluna lapset odottavat isiä sodasta kotiin. Ja yhtä aikaa yritetään selviytyä elämästä puutteen ja hädän keskellä. On kylmää ja kolkkoa ja moni etsii sijaa majatalosta.

Sodan päivät ovat pitkiä, ja vielä pidemmältä tuntuu odottaa päivää, jolloin Ukrainan sota loppuu, niin kuin kaikki sodat ovat kerran loppuneet.

Vaikka sota on julmaa ja sota on pimeää, helpottaa, kun liittyy niihin, jotka auttavat ja toimivat.

Sodan kylmyys tuntuu meille ihan sananmukaisesti, kun sähkön hinta nousee. Myös ruoka kallistuu. Opiskelijat, yksinasuvat, lapsiperheet ja vanhukset palelevat ja hätäilevät. Avun tarvitsijoita on yhä enemmän. Moni ei selviä ilman toisten tukea.

Tässä tilanteessa pelkkä epäily sähköyhtiöiden kohtuuttomasta hinnoittelusta tuntuu sietämättömältä. On epäreilua, jos sotaa käytetään voittojen maksimoimiseen.

Kyllä voisi pian rauha tulla…

Joulun pitäisi olla iloinen juhla, mutta kaikki joulun muistot eivät silti ole kauniita. Jouluun voi liittyä myös pelkoa ja ikävää. Muistamme niitä rakkaita ihmisiä, joita ei enää ole. Muistamme sellaisia jouluja, joita ei enää syystä tai toisesta tule.

Jouluna myös sairaus, suru ja yksinäisyys tiivistyvät. Pelkäämme ulkopuolisuutta, kolkkoutta. Ja tänä jouluna ihmiset eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa kaipaavat erityisesti ihan tavallista joulua: joulun rauhaa.

Se on sodan poissaoloa, mutta myös mielen rauhaa elämän mielettömyyksien keskellä. Vaikeita jouluja on ollut historiassa ennenkin, ja niitä tulee vastakin. Joulu ei ole sidoksissa maailman tilanteeseen.

Joulu tulee meistä riippumatta ja osoittaa, kuinka tarvitsemme entistä enemmän hyvää tahtoa ja toivoa. Joulu ylittää väliaikaisuuden rajat, ikiaikainen murtautuu arkeemme.

Isoisä palasi lopulta sodasta kotiin. Sota jätti yli sukupolvien siirtyvät jäljet, mutta elämä jatkui. Kun katsoo isoisän veistämää puurasiaa, ymmärtää, että rakkaudella on pitkät jäljet.

”Kyllä voisi pian rauha tulla. Kunpa tulisikin onnellinen rauha.”