Lyhyt elämä, pitkä ikävä

Tein elämäni ensimmäisen pitkän vaelluksen Santiago de Compostelaan. Vaeltajia oli liikkeellä vähän. Kylät olivat hiljaisia, suurin osa majapaikoista ja kahviloista olivat kiinni. Maisema oli rauhallinen.

Silti kohtasin pyhiinvaeltajia Amerikasta, Uudesta-Seelannista, Saksasta, Irlannista, Espanjasta. Camino on selvästi monen keski-ikäisen haave. Siihen tiivistyy muutoksen kaipuu, havahtuminen ajan nopeaan kulkuun ja ikävä johonkin, jolle ei arjessa löydy sanoja. Harva osasi tarkasti kertoa, mitä oli etsimässä, mutta jokin muutoksen kaipuu oli saanut liikkeelle.

Reitti kulki pienten kylien halki kivimuurien vieressä. Laitumilla oli lampaita, kukot kiekuivat, koirat juoksivat vastaan. Eräässä kylässä iso lehmälauma vaelsi samaa polkua kanssamme hyvän matkaa. Eläinten ja ihmisten yhteinen kulku kosketti.

Kiviaidat ja puiden rungot olivat vihreän sammalen peitossa. Maa oli kosteaa. Päivät toistivat itseään niin, ettei enää tiennyt, mikä viikonpäivä oli. Kävellessä huomio kiinnittyi käsillä olevaan hetkeen, maailman häly jäi kauas. Vähitellen kävely muuttui liikkeeksi, jota ei enää ajatellut. Hiljainen maailma tuli näkyväksi.

Maailma on täynnä sanoja. Kulkiessani huomasin miettiväni, millä sanoilla on lopulta merkitystä. Kun puhe vähenee, katsominen syvenee. Jalkojen alla oli maa, jota on kuljettu vuosisatoja. Tuosta maasta meidät on muovattu ja tuoksi maaksi me tulemme jälleen. Ajattelin niitä, jotka olivat kulkeneet ennen minua ja heitä, joita poluilla kohtasin. Miksi he olivat täällä? Miksi minä olen?

Irlantilainen runoilija John O’Donohue kirjoittaa: ”Pysyäksemme tasapainossa meidän on säilytettävä elämässämme yhtä lailla sisäinen ja ulkoinen, näkyvä ja näkymätön, tunnettu ja tuntematon, väliaikainen ja ikuinen, muinainen ja uusi”.

Yksi elämän tärkeimmistä tehtävistä on löytää sisäisen ja ulkoisen maailman välille ystävyys. Molemmat ovat välttämättömiä, eivätkä ne saisi eriytyä tai elää toisilleen tuntemattomina. Kävellessä tuntui, että sisäinen ja ulkoinen lähentyivät toisiaan, lomittuivat ja lopulta eroa ei ollut. Luonnossa kulkiessa koki olevansa yhtä tämän maailmaan kanssa.

Kirjassaaan We Are Pilgrims Victoria Preston pohtii, miksi ihmiset lähtevät pyhiinvaellukselle. Preston tunnistaa siihen useita syitä. Tärkeimpinä henkinen etsintä ja merkityksen kaipuu sekä surun, kriisin tai elämänmuutoksen käsittely. Moni kaipaa yhteisöllisyyttä, toiset arjesta irrottautumista.

Usein ihmiset eivät täysin tiedä, mitä etsivät. Merkitykset hahmottuvat vasta matkan aikana. Preston kirjoittaa vapauden kaipuusta ja siitä, miten vaelluksella päästämme irti myös vapauden tavoittelusta: ”ei ole jälkeäkään alusta, ei odotusta lopusta”.

Ehkä vahvin kokemus vaelluksella oli tunne siitä, miten kävellessä oli kotona. Kotona olemisen kokemuksen voi kokea kaukana kotoa. Kun lähtee pois arkielämän polulta, antaa tilaa ajatuksille, omalle sisäiselle matkalle ja myös pyhyydelle. On perillä olematta varsinaisesti missään. Löytää tilan, jossa saa olla hetken ilman minkään painoa.

Sanotaan, että maailma paljastaa itsensä niille, jotka kulkevat jalan. Kun siihen havahtuu, ei tarvitse lähteä kauas.