Kolumni Helsingin Sanomissa 14.2.2023

Minulla on syyrialainen ystävä, Budor. Hän on kolmen lapsen äiti, joka opiskelee oppisopimuksella hoiva-avustajaksi ja tekee töitä hoivakodissa.

Harva ystäväni on yhtä kiitollinen arjestaan ja ylpeä työstään kuin Budor. ”Sinun täytyy tulla käymään työpaikallani”, Budor sanoi kerran. ”Täällä on viisaita, vanhoja ihmisiä ja tarinoita, joita ei kuulla riittävästi.”

Budor on asunut Suomessa viisi vuotta. Budorin arki tekee toistuvasti näkyväksi tänne integroitumisen haasteet. Samalla hän jatkuvasti muistuttaa minua suomalaisen yhteiskunnan hienoista piirteistä: vapaasta maasta, sivistyksestä, mahdollisuudesta kouluttautua ja tasa-arvosta.

Suomi tarvitsee Budoria ja muita maahanmuuttajia. Suomen väestö alkaa supistua vuonna 2030 ja vuonna 2035 sosiaali- ja terveysalalle tarvitaan 200 000 uutta työntekijää. Väestön ikääntyminen synnyttää vuosittain miljardiluokan rahoitusvajeen.

Suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointi on sidoksissa maahanmuuton onnistumiseen. Selviytyäksemme väestön ikääntymisen haasteista Suomen täytyy olla kansainvälisesti houkutteleva kohdemaa maahanmuuttajille. Tämä onnistuu vain, jos maahanmuuttajat voivat löytää oman paikkansa maassamme, kokevat kuuluvansa joukkoon, oppivat luottamaan suomalaiseen yhteiskuntaan ja voivat elää täällä turvallisesti tavallista arkea.

Tähän tarvitaan yhteiskuntaa ja ystäviä, rakenteita ja rakkautta. Maahanmuuton edistäminen ja maahanmuuttajien arjen tukeminen ei voi olla vain yksilöiden vastuulla. Yhteiskunnallisiin haasteisiin on etsittävä yhteiskunnallisia ratkaisuja. Tarvitsemme kokonaisvaltaista ja pitkäjänteistä maahanmuuttopolitiikkaa.

Jokainen meistä voi kuitenkin tehdä oman osuutensa luottamuksen ja hyvien väestösuhteiden luomisessa. Naapurit, lasten koulukaverien vanhemmat, leikkipuistotutut ja työkaverit voivat olla rakentamassa maata, jonka myös tänne muuttanut voi kokea kodikseen. Maata, jossa tervehditään, kutsutaan kylään, neuvotaan vaikeissa asioissa – ja ystävystytään.

Positiivinen ja hyvä ensikontakti vaikuttaa siihen, kuinka ihmiset Suomen kokevat ja suomalaiseen yhteiskuntaan integroituvat. Tavallisin syy tulla Suomeen liittyy opiskeluun, perheeseen tai työhän. Täältä etsitään myös turvaa ja tulevaisuutta.

Nykyinen turvapaikkajärjestelmä ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla, sillä suurin osa Eurooppaan hakeutuvista ei ole oikeutettuja turvaan. Järjestelmä pakottaa myös heidät, jotka suojelua saavat, lähtemään hengenvaaralliselle matkalle. Samaan aikaan tarvitsemme lisää työntekijöitä, mutta toimivaa järjestelmää sille ei ole.

Käsittelyajat tulisi saada nopeammiksi, jotta työllistyminen ja integraatio onnistuvat. Tarvitsemme joustavaa muuntokoulutusta, joka tunnistaa ihmisten osaamisen ja pätevyydet. Myös kielitaitovaatimuksia tulisi helpottaa.

Toisesta kulttuurista tulevaan ihmiseen tutustuminen on rikkaus. Kun opimme vähitellen tuntemaan toisiamme, huomaamme, että kyse ei olekaan enää meistä ja muista, auttajista ja autetuista. Ei Budor ole minulle maahanmuuttaja tai ratkaisu Suomen huoltosuhteen haasteisiin, vaan ihminen, joka on minulle tärkeä ja jota tarvitsen, koska hän on ystäväni.

Ystäväni ei ole kiinnostunut vain siitä, millainen työviikko minulla on ollut, vaan siitä, näytänkö ehkä väsyneeltä. ”Sinun täytyy tulla meille, teen sinulle ruokaa”, hän saattaa soittaa viikon päätteeksi.

Toisinaan hän pyytää apua opintoihinsa: ”Voisitko kertoa minulle tarkemmin siitä, mitä apua voi kirkosta pyytää, kun hoivakodissa ihminen on lähellä kuolemaa?” Ja jatkaa: ”Kerro siitä, miten ihmiset täällä kuoleman kohtaavat ja millaista tukea siihen toivovat.”

Ja kun istun Budorin kotona, syömme yhdessä ja katselen lasten leikkejä, ajattelen, kuinka samanlaisia me olemme. Jokainen meistä etsii turvapaikkaa maailmassa, jossa meillä on vain väliaikainen oleskelulupa.