Minä uskon ihmiseen

Taide ja kulttuuri ovat epävarmoina aikoina kuin yhteinen hengitys. Taide auttaa ymmärtämään muutosta, antaa tilaa ajattelulle ja tunteille sekä vahvistaa yhteyden kokemusta.

Epävarmuudesta tulee jaettavaa, ymmärrettävämpää ja siedettävämpää. Taidetta kokiessa suru ei ole liikaa, eikä toivo liian naiivia.

Kansallisteatterissa Starmania katsellessa ymmärsin jälleen, miten merkityksellistä on pystyä käsittelemään kaikkea sitä, mitä on hankala pukea pelkiksi faktoiksi.

Starman on näyttelijä Martti Suosalon ja kirjailija Juha Kauppisen rakentama hahmo, joka katsoo ihmistä ja maailmaamme ulkopuolelta, avaruudesta käsin. Avaruudesta maailmaan saapunut vieras ihmettelee, miksi ihmiset tuhoavat oman planeettansa.

Starman paljastaa kulutuksen, kiireen ja itsepetoksen ristiriitaisuuden humoristisella tavalla. Suosalo pitää täyden katsomon otteessaan aktivistina, metsätalousmiehenä, biologina ja varpusena.

Esityksen lopussa hän pysäyttää yleisön vielä kerran ja pyytää: ”Rakkaat ihmiset, tarvitsen jakamattoman huomionne”. Puheellaan hän silittää katsoja mieltä: ”Hyväksy itsesi juuri sellaisena kuin olet. Nyt on sinun aikasi.”

Sitten Starman kutsuu yleisöä lausumaan yhdessä: ”Minä uskon ihmiseen, pyhään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan kiistattomaan kuninkaaseen.”

Katselen ympärilleni. Osa lähtee mukaan pontevasti. Toiset pälyilevät ympärilleen. Tulee epämukava olo. Sanat takertuvat kurkkuun.

Lopuksi Suosalo pyytää sanomaan itselleen, että ”olet hyvä juuri tuollaisena, sinun ei tarvitse muuttua. Sinä riität, olet tarpeeksi.” Ja lopuksi vielä: ”Minä luotan teihin”.

Voiko ihmiseen luottaa, mietin, kun poistun teatterista hiljenevään kaupunkiin. Kuka jaksaa uskoa ihmiseen maailmassa, jossa uutiset kertovat hidastuvista merivirroista, romahtaneista koralliriutoista ja merten lämpenemisestä? Näemme, miten ekosysteemit muuttuvat pysyvästi, eikä kaikkea voi enää korjata takaisin. Syynä ovat ihmisen loputtomat tarpeet.

Ilmastokriisin vaikutukset eivät jakaannu tasaisesti. Eniten kärsivät ne, jotka ovat vähiten vastuussa päästöistä. Huomion tulisi ulottua haavoittuvimpiin maihin ja yhteisöihin. Juice Leskisen vuonna 1980 säveltämä ja sanoittama laulu sopii kuvaamaan myös ekokriisin ajan ihmisen epätoivoa: ”Aina oikein uskoa en jaksa ihmiseen, kun ihmiskunta tekee itsemurhaa.”

On tietenkin välttämätöntä, että ihminen voi kokea olevansa arvokas, hyväksytty ja riittävä. Tämä on erityisen tärkeä viesti aikana, jona ihmisen arvoa kyseenalaistetaan, epävarmuus nakertaa tulevaisuususkoa ja moni uupuu tehokkuusvaatimusten alle.

Ja samalla epärehellinen itsetyytyväisyys ei ole vaihtoehto. Luonnon monimuotoisuus vaatii puolustajia. Vakuuttelu siitä, että ihminen riittää, muuttuu kestämättömäksi, jos se estää meitä säilyttämästä elinkelpoista planeettaa tuleville sukupolville.

Aina oikein uskoa en jaksa ihmiseen ja silti ihmisessä on toivo. Ihminen on ilmastokriisin, sotien ja sosiaalisen epätasa-arvon maailmassa sekä ongelman että ratkaisun keskiössä.

Entä jos ei pitäisi uskoa ihmiseen, vaan ihmisiin? Yhdessä voimme luoda rakenteita, joissa vastuu jakautuu. Samalla jokainen voi ja jokaisen tulee tehdä osansa. Yhdessä saamme aikaan enemmän kuin yksin.

Taide ravistelee irti todellisuudesta, jonka olemme rakentaneet ympärillemme. Se pakottaa katsomaan asioita uudella tavalla, välillä myös epämiellyttävien tunteiden kautta.