Omiaan puhuvat naiset

Eri puolilla maailmaa on vietetty kristittyjen suurta juhlaa pääsiäistä, ja se jatkuu edelleen. Pääsiäisen kertomuksissa ensimmäisiä ylösnousemuksen todistajia olivat naiset. He saivat tehtäväkseen kertoa tapahtuneesta muille. Naisia ei uskottu. Heidän ajateltiin puhuvan omiaan.

Tänään kristittyjä on maailmassa 2,4 miljardia. Ihan huonosti he eivät tehtäväänsä hoitaneet. Kun ajattelee naisten merkitystä kertomuksissa, on hämmentävää, mitä naisille myöhemmin tapahtui.

Syntyessään kristinusko oli marginaaliryhmien elämää ja ajattelua. Myös naiset vaikuttivat olennaisesti varhaiskristillisten yhteisöjen muotoutumiseen ja monet seurakunnat kokoontuivat naisten kodeissa.

Seurakuntien järjestäytyessä ja toiminnan vakiintuessa naisten toimintamahdollisuudet kapenivat. Kodeista kokoontumiset siirtyivät vähitellen kirkkorakennuksiin. Naisten rooli alettiin nähdä ongelmallisena ja niin vähäpätöisenä, että myös tietoa heidän toiminnastaan alettiin marginalisoida.

Naiset jäivät näkymättömiin jo oman aikansa kirjoituksissa, heidät ohitettiin kristittyjen elämässä ja heistä vaiettiin kirkkohistorian kirjoituksessa vuosisadasta toiseen. Kristinuskosta tuli oppineiden miesten kertomus, jossa huomio kiinnittyi miesten toimintaan ja miesten tekemään teologiaan.

Ensimmäisen vuosituhannen aikana luotiin perusta yhä edelleen vaikuttavalle ihmiskäsitykselle, jonka keskiössä oli mies. Ajattelu omaksuttiin ympäröivästä kulttuurista ja varhaiset kristityt liittyivät roomalaisen yhteiskunnan näkemyksen naisten ja miesten erilaisista tehtävistä.

Tästä huolimatta läpi kristinuskon historian naiset ovat kuitenkin löytäneet tapoja toimia eivätkä kaikki suinkaan vaienneet. Eri aikoina kirkko myös tarjosi naisille toiminnan tilaa, jota muu yhteiskunta ei mahdollistanut. Kirkkoa uudistavissa luostareista naisilla oli mahdollisuus toimia. Kirkkoisien rinnalla tunnetaan kirkkoäitejä. Ja arkipäivän uskonnollisuudelle, joka oli usein naisten vastuulla, annetaan arvoa. Myöhempi tutkimus on kiinnittänyt huomion naisten toimijuuteen lähteiden niukkuudesta huolimatta.

Naisten tie kirkon virkoihin on ollut pitkä, eikä se ole mutkaton vieläkään, kun katsoo globaalia kristillistä maailmaa. Monia väsyttää, että vieläkin asiasta on puhuttava. Edistyksen mahdollistajina ovat olleet eri sukupuolia edustavat ihmiset, jotka ovat kokeneet, että uskontulkinta jää vajaaksi, jos uskonnollinen valta yksipuolistuu.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa työntekijöistä tänään suurin osa on naisia ja papeistakin jo puolet. Silti kaikki ei ole vieläkään hyvin. Turun Sanomat kertoi uutisessaan 7.4. ja pääkirjoituksessaan 14.4. Kirkon tutkimuskeskuksen kyselystä, jonka mukaan seurakunnissa esiintyy sekä sanallista että fyysistä häirintää. Sitä ei saa hyväksyä.

Kyselyn perusteella myös sukupuoli on edelleen merkittävä tekijä. Lähes 17 prosenttia työntekijöistä ja jopa kolmannes luottamushenkilöistä kertoi keskustelun pappien sukupuolesta ja viranhoidosta olevan seurakunnassa edelleen ajankohtaista.

Yhä edelleen on ihmisiä, jotka ajattelevat, että naiset puhuvat omiaan tai että heidän paikkansa ei ole alttarilla. Tai että vammaiset, neuroepätyypilliset, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kuuluvat tai ihonväriltään muut kuin valkoiset puhuvat omiaan.

Kirkossa on tehtävää, että kaikilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet tehdä työtään ja toimia. Häirinnästä ja epäasiallisesta käytöksestä on puhuttava ja siihen on puututtava. On tunnistettava ja purettava rakenteita, jotka mahdollistavat syrjinnän.