Onko huivi ongelma?

Olen seurannut läheltä maahanmuuttajaystäväni vaikeutta löytää työpaikkaa. Motivaatio kouluttautua ja löytää työtä on suuri, mutta työllistyminen tuntuu kohtuuttoman vaikealta.

Olen rohkaisut ystävääni hakeutumaan opiskelemaan alaa, joka oikeasti kiinnostaa. Epävarmuutta synnyttää kuitenkin se, että jo osa-aikatyön löytyminen on kiven takana. Tavallista on, että työhakemuksiin ei reagoida. Se syö motivaatiota, luottamusta ja vahvistaa kokemusta ulkopuolisuudesta.

Ystäväni pääsi kesäaikana kerran kiireapulaiseksi ravintolaan tutun työntekijän suositusten jälkeen. Hänen ensimmäinen kysymyksensä ennen työn alkamista oli: onko huivi ongelma? Tällä kertaa se ei ollut. Tärkeämpää oli, selviääkö hän työstä.

Tutkimukset osoittavat, että maahantulijanaisten työllistyminen on miehiä vaikeampaa, vaikka heillä olisi koulutustaustaa ja kielitaitoa. Lisäksi uskonnolliseen pukeutumiseen liittyvät rajoitukset ja asenteet heikentävät erityisesti naisten asemaa ja synnyttävät ulkopuolisuutta.

Ystäväni työnhakua seuratessani huomaan kysyväni, onko huivi sittenkin ongelma.

Jotakin suomalaisesta yhteiskunnasta kertoo se, että sosiaali- ja terveysalalla huivin käyttöä ei juurikaan nähdä ongelmana, mutta esimerkiksi poliisi ei voi käyttää huivia tai turbaania. Myöskään armeijaan huivia käyttävää naista ei kelpuuteta. Onko niin, että arvokas työ vanhusten parissa on hyväksyttyä, mutta näkyvää työtä yhteiskunnassa vierastetaan?

Sisäministeriössä on jo hyvän aikaa selvitetty, voiko uskonnollisia päähineitä käyttää osana poliisin virkapukua. Esimerkiksi Ruotsissa poliisi on saanut käyttää uskonnollisia symboleita jo vuosia.

Säädösten mukaan uskonnollisen pukeutumista voidaan työpaikoilla rajoittaa, jos siihen on todellinen syy. Käytännöt eivät kuitenkaan saa asettaa jotakin ihmisryhmää epäedulliseen asemaan. Eri uskontoja ja katsomuksia sekä niiden edustajia tulee kohdella tasavertaisesti ja oikeudenmukaisesti.

Suomi on monikulttuurinen ja -uskontoinen maa. Kun uskonnollinen kenttä on monimuotoistunut, uskonto on uudella tavalla myös näkyvä osa julkista tilaa. Uskonnon harjoittaminen on ihmisoikeus ja siihen kuuluu oikeus uskonnollisten symbolien esillä pitämiseen.

Uskonnonvapauteen kuuluu vapaus valita uskonto, tunnustaa sitä, vaihtaa sitä sekä mahdollisuus luopua siitä. Osallisuuden mahdollistamalla vahvistamme yksilön toimijuutta ja vapautta sekä hänen omassa elämässään että uskonnollisessa yhteisössä.

Toisinaan sanotaan, että uskonnon tulisi olla yksityisasia. Uskonnolliset kysymykset ovat herkkiä ja uskontojen tapakulttuuri tai kieli voi olla vierasta. Sen ei kuitenkaan tule olla este sille, että niihin suhtaudutaan kunnioittavasti ja aiheesta käydään julkista keskustelua.

Uskonnollisia kysymyksiä ei pidä marginalisoida kellareihin, pois yhteisestä puheesta. Uskonto, joka piiloutuu, helpommin myös radikalisoituu. Ei ole hyvä, jos uskontoihin liittyvät keskustelut ja tulkinnat jäävät uskonnollisten yhteisöjen sisäisiksi asioiksi vahvimpien varaan.

Ohikatsomisen ja syrjinnän sijaan tarvitsemme kulttuurien ja uskontojen lukutaitoa ja ymmärrystä. Yhtäläinen mahdollisuus täyteen osallisuuteen lisää luottamusta ja yhteiskuntarauhaa sekä vahvistaa eri kulttuuritaustoista tulevien naisten asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kuva: RizL Deathrasher, Pixabay