Onko onni elää vanhaksi?

Heleänä heinäkuun päivänä istuin mökin portailla, radio oli auki. Huomioni kiinnittyi 98-vuotiaan Pekka Raudaskosken vastaukseen, kun Maarit Tastula haastatteli häntä ohjelmassaan Yksi maailma, kaksi katsetta.

Viime viikolla menehtynyt Raudaskoski kertoi ohjelmassa köyhästä lapsuudestaan ja työstään lääkärinä. Hän koki lapsena kodin pakkohuutokaupan, muonamiehen perheen elämää, suurta köyhyyttä ja kovaa työntekoa. Sosiaaliturvaa ei ollut.

Lapin keskussairaalan ylilääkäriksi Raudaskoski nousi koulutuksen avulla. Kaikki perheen kahdeksan lasta saivat hyvän koulutuksen ja osallistuivat suomalaisen hyvinvoinnin rakentamiseen. Oma elämänhistoria oli kasvattanut myötätuntoa potilaita kohtaan. Elämä pohjoisessa oli tiukkaa. Raudaskoski kertoi, kuinka maksoi osan potilaidensa lääkkeet, kun heillä itsellään ei ollut siihen varaa.

Samalla tavalla toimi myös kiuruvetinen maallikkosaarnaaja Aku Räty. Kesällä julkaistusta Minna Kettusen kirjasta Kirjeitä sielunhoitajalle, voi lukea kansan murheista, kun eri ikäiset miehet ja naiset kirjoittavat Rädylle hädästään. Kirjan taustalla on yli kuusituhatta kirjettä Rädylle 1920–1960-luvuilla.

Kirjeiden aiheet ovat hyvin henkilökohtaisia. Räty toimi kirjoittajille hengellisenä tukena, terapeuttina, sosiaalityöntekijänä ja nuorisotyönohjaajana aikana, jolloin yhteiskunnan turvaverkot puuttuivat. Kirjeiden lisäksi Räty lähetti ihmisille paketteja, järjesti asuntoja sekä auttoi taloudellisesti. Lempeään ihmiseen luotettiin, ja auttaminen oli hänelle elämäntapa.

Raudaskosken elämänvaiheita kuunnellessa ja Rädyn kirjeenvaihtoa lukiessa muistaa taas, kuinka lyhyt suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarina on. Tämän päivän poliittisen keskustelun keskeinen kysymys on, kuinka ylläpitää hyvinvointia väestön ikääntyessä ja lasten määrä vähentyessä. Kaikkia palveluja ei voida ylläpitää, mutta heikoimmista pitäisi jatkossakin pystyä huolehtimaan.

Haastattelussa Raudaskoskea huolestutti köyhien lasten määrän kasvu. Huoli ei ole aiheeton. Suomessa köyhyys koskettaa lähes joka seitsemättä lasta. Köyhyys ei vie lapselta vain rahaa. Se voi viedä turvallisuuden tunnetta, osallisuutta, mahdollisuuksia ja uskoa siihen, että kuuluu joukkoon. Vaikutukset voivat ulottua pitkälle aikuisuuteen.

Suomessa on ensi kertaa itsenäisyyden aikana alle miljoona alaikäistä lasta. Jokainen lapsi on arvokas. Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuus ei ratkea vain talouden tunnusluvuilla vaan sillä, millaiseksi lasten arki ja tulevaisuus muodostuu.

Luultavasti viimeiseksi jääneessä haastattelussaan Raudaskoski jätti hienon testamentin: ”Muistakaa aina, että jokainen ihminen, joka on syntynyt tähän maailmaan on aivan yhtä arvokas ja vaatii rehellisen, hyvän kohtelun”.

Lähestyessään sadan vuoden ikää hän pohti ennen kaikkea sitä, oliko osannut elää tämän periaatteen mukaan ja antaa anteeksi myös niille, jotka ovat häntä haavoittaneet.

Ehkä onnellinen vanhuus ei synny siitä, kuinka pitkään ihminen elää. Se syntyy siitä, voiko elämänsä iltana taaksepäin katsoessaan nähdä käyttäneensä voimansa oikein ja toisten hyväksi. Lopulta sama kysymys odottaa meistä jokaista.