Pimeyden ja valon rajalla

Päivä pimenee varhain ja hämärä tuntuu laskeutuvan kuin huomaamatta. Pimeys tuntuu ympäröivän meitä muutenkin. Uutiset ovat täynnä sotia, levottomuuksia ja arjen kasvavaa epävarmuutta. Moni miettii, mitä huominen tuo ja miten itse jaksan.

Ensi sunnuntaina kirkoissa eri puolilla maata lauletaan hoosiannaa ja alkaa valoisa, odottava adventti. Matka, joka kuljettaa pimeyden läpi kohti joulua. Kaupunkien kuuset syttyvät ja kyntteliköt ilmestyvät ikkunalaudoille.

Valo kasvaa, lisääntyy ja leviää, vaikka luonnossa päivät pimenevät. Valo vähenee aina talvipäivänseisaukseen asti. Tänä vuonna vuoden lyhin päivä on 21. joulukuuta. Siis vasta neljän viikon kuluttua, aivan lähellä joulua. Ei siis ole kumma, jos pieni valonläikkä kodin seinällä tuntuu ihmeeltä ja marraskuun aurinko armolta.

Vaikka luonnossa valo vähenee, onneksi voimme luoda valoa ympärillemme. Tulevat viikot kokoavat ihmisiä yhteen. Monet juhlat ja erilaiset perinteet tuovat elämään keveyttä, lämpöä ja toisten kohtaamisen iloa. Lucian päivä, itsenäisyyspäivä, Kauneimmat joululaulut, erilaiset konsertit ja pikkujoulut muistuttavat siitä, että emme ole yksin. Olemme olemassa yhdessä.

Yhteyden kokemusta vahvistaa toisten muistaminen. Jos voimia on, lähetämme kortteja, mietimme lahjoja ja soitamme läheisille, joita emme ole tavanneet aikoihin. Haluamme muistaa tuntemattomia ja jakaa omastamme. Se, että saa olla hyvässä mukana, tekee itsellekin hyvää. Se, että saa vaikka ihan pienestikin auttaa, tuo toivoa ja luottamusta myös omaan elämään.

Toivo ei ole naivia optimismia. Toivo avaa näkökulman siihen tulevaisuuteen, jossa me voimme olla mukana ja josta jotakin voi toteutua meidän elämämme kautta. Toivo voi saada meissä muodon arkisina tekoina ja asenteena. Yhteisöllisyys ja nähdyksi tuleminen vahvistavat hyvyyden voimia ja luottamusta siihen, että edessä voi olla myös ihan hyviä aikoja, parempia päiviä.

Myös musiikki on hyvää tekevää vastarintaa pimeässä. Se yhdistää. Laulu kokoaa särkynyttä ja hajonnutta elämää, parantaa ja kannattelee. Musiikki antaa sanattomille tunteille, ilolle ja surulle, odotukselle ja täyttymykselle muodon. Silloinkin, kun sanoja ei ole, musiikki voi olla toivon kieli.

Kirkkoisä Johannes Krysostomos kirjoitti tästä arkisesta ihmeestä näin: “Kun me laulamme yhdessä, meistä tulee yksi sydän ja yksi ääni.” Yhteinen laulu ei poista eroja ihmisten väliltä, mutta se luo yhdessäolon tilan, jossa niitä ei tarvitse korostaa. Se sitoo vastakkaisasettelun väsyttämiä yhteen. Yhdessä laulaminen synnyttää yhteisen rytmin ja yhteisen hengityksen. Soinnin, johon jokainen saa liittyä ja kaikki ovat tervetulleita.

Kun laulamme, olemme hetken ajan maailmassa, jossa ei ole ulkopuolisia. Laulaessa olemme samalla puolella. Siksi yhdessä laulaminen on hyvää vastavoimaa yksilökeskeiselle kulttuurille. Tarvitsemme muita laulajia ympärillemme.

Maailma ei muutu valoisammaksi itsestään. Voimme kuitenkin tehdä siitä vähän valoisamman. Jokainen omalla paikallaan, yhdessä paljon enemmän kuin yksin.