Rakkaus siirtää yli kuoleman rajan

Korona on vaikuttanut kuoleman käytäntöihin (TS 20.4.21) Se on muuttanut paitsi ihmisten elämää myös kuolemaa ja vienyt 900 ihmistä hautaan. Moneen muuhun maahan verrattuna se ei ole paljon, mutta se tarkoittaa silti monta ainutkertaista ihmisen elämää ja vielä useamman läheisen elämää.

Saattaminen ja yhdessä muistaminen on ollut toisenlaista. Koronaan kuollutta ei ole voitu pukea ja hyvästellä tuttuun tapaan. Yhteen kokoontumista on rajoitettu. Hautajaisten osallistujamäärän rajaaminen on ollut yksi kipeimmistä asioista tämän koettelemuksen aikana.

Ensimmäinen kokemukseni läheisen kuolemasta oli ukkini lähtö. Hän sai kuolla kotonaan, samassa talossa, missä oli syntynytkin. Kotona hänet puettiin valkoisiin vaatteisiin, meille lapsille annettiin tehtäväksi poimia ukin rinnalle maailman kauneimmat kukkakimput. Sain tuntea, miten lämmin käsi vähitellen kylmeni. Myöhemmin ukki siirrettiin avoimessa arkussa kotitalon pihalle. Naapurit tulivat hyvästelemään ja tuntui, että koko maisema ja luonto, jossa hän oli elämänsä elänyt, heitti hänelle hyvästejä. Aina kuolema ei ole näin luonnollinen.

Suomalainen kuolemankulttuuri on muuttunut julkisesta yksityiseksi. Siitä ei lopulta ole kauan, kun kuolema oli koko kyläyhteisön asia. Oli luonnollista surra ja itkeä yhdessä. Yhdessä sureminen antoi tilan menetyksen käsittelemiselle. Sittemmin kuolemasta on tullut vieraampi ja se on jätetty ammattilaisten hoidettavaksi. Elämme pidempään ja saamme hoitoa sairauksiimme. Elämästä on tullut ennustettavampaa ja hallitumpaa. Samalla emme aina ei tiedä, miten olla kuoleman edessä.

Eri kulttuureissa on erilaisia rituaaleja ja tapoja kohdata kuolema. Ne kertovat siitä, mitä kuolemasta ajattelemme. Rituaalit muuttuvat hitaasti. Yhteisöllisen suremisen muutos on näkynyt esimerkiksi yhteisen muistamisen vähenemisenä. Samaan aikaan kristillisen perinteen rinnalle on tullut muita kuolemisen perinteitä. Suomalainen kuolema moninaistuu.

Verkko antaa suremiselle uusia muotoja ja sosiaalinen media on tehnyt suremisesta uudelleen julkisempaa. Julkisuuden henkilöiden kuolema koskettaa ja näkyy. Moni kertoo avoimesti myös läheisensä menettämisestä, jakaa kuvia ja antaa mahdollisuuden jakaa surua. Somesta on tullut surevalle vähän kuin kyläyhteisö ennen vanhaan. Kuolema arkisen somevirran keskellä pysäyttää joka kerta ja muistuttaa elämän hauraudesta.

Kuolemaa ei pidä siivota pois näkyvistä tai jättää vain ammattilaisten asiaksi. Kuolemisen kulttuuri ja pienetkin kuolemaan liittyvät käytännöt ovat tärkeitä. Rituaalit kannattelevat siirtymissä. Arkun rakentaminen, vainajan hyvästely, kuolinmekon pukeminen tai vaikka varta vasten arkkuun kudottujen villasukkien laittaminen jalkaan ovat merkityksellisiä tapoja hyvästellä. Hiekan lapioiminen tai kukkien heittäminen hautaan on irti päästämistä ja antaa surun tuntua koko kehossa.

Koronauutisten taustalla on väijynyt kuolema. Silti siitä on puhuttu yllättävän vähän. Kuolema on ollut yhtenä lukuna sairastuneiden ja rokotteen saaneiden rinnalla. Mutta siellä se on. Perimmältään tämä on taistelua elämän puolesta.

Läheiset kuolema vie arvaamattomalle matkalle. Etäämmällä tapahtunut kuolema vahvistaa elämän nälkää ja kokemusta elämästä lahjana. Toisinaan on hyvä muistaa omaa kuolemaa, sillä kuolemisen taito tunnetaan myös elämisen taitoa. Toiveitakin sopii sanoa ääneen. Oma toiveeni on, että jospa täältä ei tarvitsisi lähteä yksin. Sitä ei tiedä onko lähtö nopea vai hidas, mutta olisipa joku, joka jakaisi lähdön hetken. Istuisi lähellä, koskettaisi, laulaisi tuttuja lauluja. Rakkaus siirtää yli kuoleman rajan.