Se hymy oli ihmeellinen

Kuluneena vuonna olen ajatellut paljon isoäitiäni ja hänen perhettään. Kun isoäitini oli lukioikäinen nuori, hänen äitinsä ja veljensä sairastuivat tuberkuloosiin. Isommat sisarukset hoitivat pienempiään. Äiti kuoli ylioppilaskirjoitusten aikaan, veli vähän myöhemmin.

Tuberkuloosi kosketti lukemattomia perheitä Suomessa 1920 ja 1930-luvuilla. Siihen sairastui ja kuoli lapsia ja aikuisia, mutta erityisen helposti se tarttui nuoriin. Orpoja ja puoliorpoja oli paljon. Kun yksi perheenjäsen sairastui, tauti levisi helposti perheenjäsenestä toiseen. Siksi koskettamista vältettiin ja tartuntaa hävettiin. Keuhkotauti levisi yskimisen ja pisaroiden kautta. Toisinaan tauti oli vähäoireinen ja levisi salakavalasti. Lääkettä sairauteen ei ollut, rokote keksittiin vasta myöhemmin. Ihmisiä hoidettiin parantoloissa.

Myös isoäitini äiti ja veli olivat pitkiä aikoja parantolassa, mutta eivät koskaan samassa. Heidän kokemuksiinsa olemme voineet tutustua säilyneen kirjeenvaihdon kautta. Kirjeissä kerrottaan arkisia kuulumisia, mutta myös hirveästä ikävästä. On riipaisevaa lukea, miten poika pyytää isältään: ”Antakaa isä rakas minun tulla kotia, kun minulla on niin ikävä. Ottakaa!” Tai miten isoäitini kirjoittaa äidilleen: ”Kaikki näyttää niin toivottomalta ja pimeältä, tuntuu, että kaikki on turhaa. Voi, rakas Äiti, tällaisina hetkinä kaipaa niin kipeästi jotakin varmaa tukikohtaa, sellaista, joka ei koskaan pettäisi.”

Elämme toista kevättä erillään toisistamme. Korona ei päästä meitä otteestaan ja pakottaa meidät välittelemään toisemme seuraa. Emme voi tutuilla tavoilla jakaa epätoivoa ja epävarmuutta. Emme voi kokoontua yhteen, emme tarttua toisiamme kädestä, silittää olkapäätä. Emme voi halata, vaikka kosketuksen voima epävarmuuden ja erilaisten pelkojen keskellä olisi juuri sitä, mitä syvästi kaipaamme.

Vuosi on pitkä aika ja monen voimavarat ovat jo vähissä. Toivottomuus ei käänny väkisin toivoksi. Luottamusta ja uskoa parempiin aikoihin ei voi pakottaa. Tämä aika jättää jälkensä meistä jokaiseen. Se ei kuitenkaan kohtele meitä samalla tavalla. Toiset meistä pärjäävät paremmin. Toiset kantavat taloudellisia huolia, kipeää yksinäisyyttä, sairautta ja kuolemaa. On sellaista surua, väsymystä ja epätoivoa, jota on vain kestettävä.

Vuosia myöhemmin isoäitini muistelee äitiään ja heidän arkista kohtaamistaan kotitiellä: ”Hän tuli lähemmäksi, ja silloin näin, että hän hymyili. Hän hymyili koko ajan, kunnes oli luonani. Se hymy oli ihmeellinen. Hymy sulki minut taikapiiriinsä ja syleilyynsä. Se lämmitti ja liikutti mieltäni oudosti murtaen kaikki varusteeni. Tuo kohtaus tiellä jäi elämään sielussani.”

Siellä, missä kärsimys ja epätoivo kaventavat elämää, toivo tekee siihen aukkoja. Usko siihen, että vielä kaikki kääntyy hyväksi, on toivon ydintä. Silloin valo voi virrata halkeamista, vaikka pienistäkin. Jotta jaksamme, meidän pitää toivoa ja haaveilla yhdessä. Valosta, joka lisääntyy joka päivä. Kevään lämmöstä, joka tuntuu poskipäillä. Kesän tuoksuista ja äänistä. Lapsista, jotka juoksevat syliin. Ihmisistä, joiden kanssa kokoontua samaan pöytään. Kaikesta siitä, mikä saa hymyn huulille ja auttaa pienen askeleen eteenpäin.

Tämä aika jättää meihin erilaisia jälkiä, mutta mitä on se, minkä muistamme vuosien päästä? Epävarmuus tulevasta on yhteinen kokemusemme. Siksi selviämme tästäkin yhdessä. Toisiamme tukien, emme toisiamme syytellen. Kuka tarvitsee sinua tänään? Ketä sinä itse tarvitset?