Toisten armoille vai toisten turviin

Maailmassa on moni asia hyvin, paremmin kuin ennen. On pysäyttävää ajatella, että esimerkiksi isoisäni kuudesta sisaruksesta neljä kuoli pieninä lapsina puutteeseen ja nälkään.

Keskustelen työssäni usein iäkkäiden ihmisten kanssa. Nälkään tai köyhyyteen he eivät kuole, mutta yksinäisyys musertaa monia. Tulevaisuuden huolista suuri on se, että menettää omasta elämästään otteen. Pelottaa jäädä toisten armoille.

Kysyy luottamusta joutua hoitohenkilökunnan armeliaisuuden, valintojen ja etiikan varaan. Huoli on inhimillistä ja yleistä. Samalla epäily ja pelko kertovat jotakin traagista ihmisten kokemuksista hyvinvointijärjestelmästä.

Mitä pitäisi tapahtua, että toisten armoille joutumisen sijaan puhuisimme toisten turviin pääsemisestä? Minkä pitäisi muuttua, että kokisimme saavamme hyvää hoitoa ja luottaisimme siihen, että meistä pidetään huolta?

Kysymys ei ole vain vanhustenhoidosta. Kuulemme varhaiskasvatuksen vaihtuvista työntekijöistä, puhumme psykiatrian ja sairaanhoidon resurssipulasta sekä uupuneista opettajista ja opiskelijoista.

Onko luottamus yhteiskunnan turvaan hävinnyt? Koemmeko, että päiväkotiin menevä lapsi, ahdistunut nuori tai äkillisesti sairastunut lähimmäinen on toisten armoilla vai toisten turvissa? Jos emme voi luottaa, että hän on turvassa, se tuntuu myös läheisten hyvinvoinnissa, työssä jaksamisessa ja suhtautumisessa elämään.

Ihmisten huonot kokemukset ja uutiset henkilöstöpulasta ovat totta. Usein ne ovat viimeinen hätähuuto, kun kaikki muut keinot on jo käytetty. Ongelmia on tärkeää nostaa esille, jotta niitä voidaan myös korjata.

Samalla keskustelu ongelmista luo huolta ja epäluottamusta. Emme saa unohtaa, että samaan aikaa totta ovat myös sitoutuneet ja ystävälliset hoitajat ja opettajat, hoivakodin vaivalla järjestämä kahvihetki keväisessä auringonpaisteessa, todesta otettu ja nopean avun saanut potilas, tyytyväiset ja hyvinvoivat lapset.

Jokaisen pitäisi saada hoitoa ja turvaa, kun sitä tarvitsee. Kenenkään ei pitäisi pelätä sairastumista siksi, että pelkää jäävänsä yksin.

Kun pelkäämme läheistemme tai itsemme saavan huonoa kohtelua, yritämme korjata ongelmaa lisäämällä kontrollia ja varmistuksia. Tarkoitus on hyvä, mutta joskus silti miettii, onko seurauksena hoidon laadun ja luottamuksen lisääntymisen sijasta epäluottamuksen noidankehä.

Ammattilaiset, jotka kasvattavat lapsiamme sekä hoitavat sairaitamme ja vanhuksiamme, väsyvät. Moni kokee, että jatkuvasti pitää kirjata erilaisia lausuntoja ja raportteja, varmistella ja myös turvata selustansa. Pelätään virheitä, ison joukon suuttumusta ja somelynkkauksia. Myös hoitopaikkoja joudutaan sulkemaan, kun säädökset eivät täyty, ja ihmisiä jää vaille hoivaa.

Mennyttä ei pidä romantisoida. Toisten armoille joutumisen pelko ei ole pelkästään nykyajan juttu. Kun ajattelemme isovanhempiemme sukupolvea, ymmärrämme, kuinka nopeaa hyvä kehitys Suomessa on ollut. Asiat voivat olla sekä huonosti, että paremmin. Meillä on isoja ongelmia ratkaistavana, mutta yhtä aikaa moni asia on paremmin. Hitaita hyviä muutoksia tapahtuu maailmassa koko ajan.

Miten löytäisimme jälleen luottamuksen?

Asiat eivät muutu helposti. Tarvitaan oikein suunnattuja resursseja, palvelujärjestelmän remonttia ja pitkäjänteistä yhteistyötä. Tarvitsemme luottamusta ihmisten, yhteisöjen ja eri toimijoiden välille sekä voimavarojen ja resurssien viisasta käyttöä.

Luottamus ei ole katteetonta ja elämästä vieraantunutta idealismia vaan toimivan yhteiskunnan lähtökohta. Tulevaisuuden usko, elämän rohkeus ja halu tehdä parhaansa kasvavat siellä, missä vanhukset eivät jää yksin, sairaat saavat hoitoa, nuoret saavat tarvitsemansa tuen ja lapset turvallisia sylejä.