Kolumni Turun Sanomissa 22.9.2023

Kuluvalla viikolla huomioni kiinnittyi viestipalvelu X:ssä Suomen UN Womenin toiminnanjohtaja Jaana Hirsikankaan viestiin: ”Tänään on kulunut kaksi vuotta siitä, kun Afganistanin tytöiltä kiellettiin opiskelu lukiotasolla”.

Hirsikangas siteeraa YK:n pääsihteeriä António Guterresia ja toteaa, että kyseessä on perusteeton ihmisoikeusloukkaus, joka aiheuttaa pitkäaikaista vahinkoa koko maalle.

Viesti toi Afganistanin naisten tilanteen keskelle tavallista arkipäivää. Mitähän kuuluu Afganistanin tytöille tänään? Millaista heidän arkensa, pelkonsa ja unelmansa ovat?

Afganistan-asiantuntija Aziza Hossain kertoo Ylen haastattelussa, että Afganistanissa on puhjennut naisten oikeuksien näkökulmasta maailman suurin ihmisoikeuskriisi. Seitsemäsluokkalaisten ja sitä vanhempien tyttöjen koulunkäynti on keskeytetty. Naisilta on evätty pääsy luonnon- ja huvipuistoihin. Naiset eivät saa matkustaa yli 72 kilomerin matkoja ilman miespuolista saattajaa.

Naiset eivät saa toimia politiikassa. Naisten elämää koskevia päätöksiä tekee moraalin levittämisen ja paheiden torjunnan ministeriö. Naisilla ei ole mahdollisuutta osallistua itseään, lapsiaan ja maan tulevaisuutta koskevaan keskusteluun ja päätöksentekoon.

Kahden vuoden aikana on tapahtunut valtavasti.

Vuonna 2021 seurasimme tyrmistyneinä, kuinka Taliban valtasi Afganistanin pääkaupungin Kabulin. Silloin tuntui, että emme koskaan totu ajatukseen, että naisten ja kaikkien ihmisten elämää kavennetaan näin yhtäkkisesti ja mielivaltaisesti.

Omien toimien mahdollisuudet tuntuivat pieneltä, mutta yhdessä teimme, minkä voimme. Lahjoitimme rahaa avustusjärjestöille. Järjestimme Turun tuomiokirkossa myötätunnon rukoushetken, jossa eri katsomusten edustajat osoittivat tukea afganistanilaisille, joita asuu myös Turun seudulla.

Maailma on jatkanut kulkuaan ja kriisit ovat seuranneet toisiaan. Silloin tällöin joku uutinen Afganistanin naisten elämää koskevista rajoituksista on pysäyttänyt ja saanut tuntemaan suurta kiukkua. Onneksi on ollut ihmisiä, jotka ovat jaksaneet pitää asiaa esillä.

Maailman kauheuksiin tottuu hiljalleen. Asioihin sopeutuminen on toki oleellista oman jaksamisen kannalta. Kukaan ei voi kantaa kaikkia maailman murheita harteillaan uupumatta ja murtumatta itse.

Joustavuus ja uudelleen orientoituminen eli resilienssi tukee toimintakyvyn säilymistä omassa arjessa. Vain näin meillä säilyy voimavaroja ja mahdollisuuksia vaikuttaa myös niihin kriiseihin, joita yhteisöllisesti ja omassa elämässämme kohtaamme.

Vakavat uutiset maailmalta ja kotimaastamme eivät ole ainoa jaksamistamme kuormittava asia. Myös omaan elämään voi liittyä surua ja sairautta. Viime vuonna Suomessa kuoli yhtä paljon ihmisiä kuin sodan aikana. Se on tarkoittanut hyvästejä ja luopumista monissa perheissä.

Ympärillämme ja omassa elämässämme voi olla monenlaista huolta terveydestä, ihmissuhteista, taloudellisesta pärjäämisestä ja tulevaisuudesta. Monen elämänpiiriin kuuluu väkivaltaa ja väkivallan uhkaa sekä elämää rajoittavia voimia. Hyvinvoinnin keskellä se piiloutuu.

Resilienssi on tärkeää, mutta se ei saa tarkoittaa maailman hätään turtumista ja ihmisoikeusloukkauksiin tottumista.

Kaikki ihmisen elämää ja arvoa kaventavat prosessit eivät ala yhtä näyttävästi kuin Talibanin marssi Kabuliin. Meiltä vaaditaan herkkyyttä havaita myös pienet muutokset, jotka kertovat ihmisarvon kapenemisesta ja tasa-arvon takatalvesta.