Kolumni Helsingin Sanomissa 3.1.2023

Sata vuotta sitten Suomessa tuli voimaan uskonnonvapauslaki. Merkittävää vuoden 1923 uskonnonvapauslaissa oli, että se antoi muillekin kuin evankelisluterilaiselle tai ortodoksiselle kirkolle mahdollisuuden vakinaistaa asemansa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Laki teki Suomesta kansainvälisen edelläkävijän, kun se tunnusti uskonnollisuuden moninaisuuden, antoi mahdollisuuden valita uskonnon ja jättäytyä uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolelle. Tärkeää oli sekä vapaus uskontoon että vapaus uskonnosta. Valtiolle laki antoi mahdollisuuden valvoa julkisesti uskontoa harjoittavia yhteisöjä.

Voimassa oleva vuoden 2003 uskonnonvapauslaki tuli voimaan kaksikymmentä vuotta sitten. Euroopan unioniin liittymisen myötä Suomessa uudistettiin sekä perustuslaki että uskonnonvapauslaki.

Lainsäännön lähtökohtana oli positiivisen uskonnonvapauden edistäminen. Tavoitteena on ollut turvata uskonnonvapauden toteutuminen – vapaus uskoa ja olla uskomatta – sekä edistää mahdollisuuksia uskontojen tunnustamiseen ja harjoittamiseen.

Suomi on edelleen vahvasti luterilainen maa, mutta sadan vuoden aikana uskonnollinen kenttä on moninaistunut ja uskontokuntaan kuulumattomien määrä on kasvanut. Sama kehitys näkyy Euroopassa, jossa institutionaalisen uskonnollisuuden rooli on kaventunut ja kristittyjen määrä vähentynyt. Hengellisyyden ja henkisyyden merkitys ei kuitenkaan ole pienentynyt. Uskonnot ja katsomukset muovaavat edelleen ihmisen identiteettiä ja ovat osa yhteistä kulttuuriperintöä.

Globaalisti uskontojen merkitys kasvaa. Liki 90 prosenttia maailman ihmisistä kuuluu johonkin uskontoon. Uskonnot ovat tehneet paluun julkiseen keskusteluun, mutta yhä useammin konservatiivisena voimana ja politiikan välineenä.

Kaikissa maailmanuskonnoissa on erilaisia suuntauksia: on jyrkkyyttä ja humaania ajattelua. Fundamentalistinen uskontulkinta vahvistuu usein köyhyydessä ja osattomuuden kokemuksen kautta.

Parhaillaan näemme, miten Venäjä käyttää uskontoa sodan oikeuttajana. Seuraamme liian hiljaa, miten esimerkiksi Afganistanissa ja Iranissa naisilta ja vähemmistöiltä on viety perusoikeudet. Vaikka kyse on kansalaisten tyytymättömyydestä hallintoon, on kyse myös uskonnon käyttämisestä politiikan välineenä. Iranissa huivimielenosoituksiin osallistuneita on teloitettu vihollisuudesta ”Jumalaa vastaan”.

Uskonnot saavat ihmisen tekemään sekä hyvää että pahaa. Uskonto voi voimaannuttaa tai halvaannuttaa, nostaa ylös tai painaa alas. Yhtäällä usko tuo ihmisen elämään merkityksiä, turvaa ja toivoa, toisaalla jäljet pelottavat.

Uskonnonvapauden juhlavuonna tulee kysyä, mikä tekee Suomesta tänään edistyksellisen. Uskonnonvapaus on edelleen yksi vapaan yhteiskunnan perusta. Kulttuuri, joka ei tunnista omia juuriaan ja anna niille arvoa on köyhä. Pienen maan vahvuus on pitkään ollut se, että täällä saa olla eri mieltä, ajatella eri tavoin ja uskoa eri tavoin.

Muuttuneessa maailmassa tarvitsemme avointa yhteiskuntaa, jossa on tilaa eri tavoin uskoville ja uskonnottomille. Olennaista on yhteyden ja ymmärryksen rakentaminen eri katsomus- ja uskontoperinteiden välillä.

Yhtä aikaa uskontolukutaidon merkitys kansalaistaitona korostuu. Kyse on uskontoon liittyvien ilmiöiden tunnistamisesta, uskonnon merkityksen ymmärtämisestä yksilön elämässä, uskonnosta julkisessa tilassa sekä uskonnon poliittisesta roolista.

Tarvitsemme myös kriittistä keskustelua uskonnoista ja katsomuksista. Vaikka se välillä on vaikeaa, tukee se turvallista uskonnollisuutta ja vahvistaa uskontojen positiivista merkitystä yhteiskunnassa.

Uskonnonvapauslaki liittyy myös perusopetuksen ja lukion opetusta koskeviin säädöksiin. On aika arvioida, tukeeko nykyinen opetuksen malli uskonnollisten perinteiden tuntemisen rinnalla riittävästi uskontolukutaitoa ja mahdollistaako se dialogin eri katsomusten välillä, vai onko jo uuden yhteisen katsomusaineen aika.