Uskotko Jumalaan, presidentti?

Viime sunnuntaina vietimme kansanvallan juhlapäivää, kun kansa äänesti presidentinvaalien toiselle kierrokselle Alexander Stubbin ja Pekka Haaviston. Ensimmäistä vaalikierrosta edelsivät lukemattomat vaalikeskustelut ja -tilaisuudet. Sama tahti jatkuu nyt kahden ehdokkaan välillä. Vaalien yhteydessä on puhuttu arvoista, mutta pitääkö presidentinvaalitenteissä puhua uskonnosta?

Helsingin Sanomat kysyi presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen aikana, uskovatko presidenttiehdokkaat Jumalaan. Presidenttiehdokkaat heijastavat suomalaista uskonnollista todellisuutta, johon mahtuvat sekä usko että uskonnottomuus. Selkeiden kyllä ja ei -vastausten lisäksi osa koki tärkeäksi avata oman uskonsa luonnetta.

Pekka Haavisto kertoi uskovansa Jumalaan ja siihen, että ”hengen maailma on todellinen ja olemassa”, vaikkakin tunnisti määrittelyssä ”erilaisia painotuksia ja virtauksia”. Alexander Stubb taas korosti mielen, kehon ja sielun hoitamisen tärkeyttä ja kallistui hänkin uskomaan: ”kyllä minun sieluni maailmassa sellainen paikka on”.

Sekä kysymys että ehdokkaiden vastaukset herättivät keskustelua. Toiset kiittivät siitä, että uskosta voi puhua arkisesti ja että kysymys voi olla luontevasti yksi kysymys muiden joukossa. Toiset taas moittivat kysymystä, koska ihmisen yksityisiä ajatuksia pitää kunnioittaa ja jokainen saa määritellä itse, onko usko hänelle intiimiä vai ei.

Usko Jumalaan voi olla olennainen osa ihmisen identiteettiä ja sitä kudelmaa, mistä ihmisyys rakentuu. On arvostettavaa, että presidenttiehdokkaat raottavat omaa uskonnollista ajatteluaan.

Uskontokeskustelussa tilan nimittäin helposti kaappaa yksioikoisuus. Huomion saa joko uskonnollinen ehdottomuus tai välinpitämättömyys. Uskoa kun on vaikea sanoittaa vain kyllä tai ei -vastauksilla, vaikka oma peruslähtökohta olisikin selvä.

Juuri arkinen usko, keskeneräiset ja haparoivat sanoitukset ovat kiinnostavia ja arvokkaita. Niissä ikiaikainen kaipaus, tämän päivän todellisuus ja aito uskonnon kokemus käyvät vuoropuheluun.

Presidenttikeskusteluiden rinnalla kiinnostavaa hengellisyyden sanoitusta ovat olleet muun muassa Helsingin Sanomien toimittaja Johanna Malisen kolumni, jossa hän toteaa: ”Minulle riittää se, jos olen uskoni ansiosta pelännyt vähän vähemmän ja rakastanut vähän enemmän.” Sekä kirjailija Sirpa Kähkösen pohdinta siitä, kuinka hän aikuisena on uudelleen löytänyt uskon: ”Kirjailijan ammatissa joutuu joskus pullistelemaan kuin sammakko ja suurentelemaan itseään. Minulla oli tarve pienentyä ja asettua itseäni suuremman varaan.”

Samaa pohdintaa käy kirjallisuuden emeritaprofessori Merete Mazzarella kirjassaan Jotain muuta kuin tämä: ”Pidän ajatuksesta, että on olemassa täysin toisenlainen ja suurempi todellisuus, jota me ihmiset emme rajallisuudessamme pysty ymmärtämään. Samoin on paikallaan ajatella Jumala joksikin muuksi, joksikin paljon suuremmaksi ja ihmeellisemmäksi kuin me koskaan pystymme kuvittelemaan”.

Jumala-suhde ei ole mustavalkoinen joko-tai-maailma ja aniharvoin uskontulkinta pysyy samanlaisena läpi elämän. Usko Jumalaan on määrittelyjä pakenevaa. Siitä mistä ei voi täsmällisesti sanoa, on puhuttava kuvin, varovaisesti tunnustellen ja toisinaan myös vaiettava.

Silti yhden asian pitäisi olla kaikille täysin selvää: Ihmistä ei pidä Jumala-uskolla tai uskonnottomuudella musertaa.