Syyskuun ensimmäisenä päivänä tulee 150 vuotta siitä, kun Viipurin diakonissalaitoksen kasvatti Matilda Hoffman vihittiin Viipurissa diakonian virkaan. Tämän vuoksi eri puolilla Suomea juhlitaan syksyn mittaan kirkon diakonian historiaa, merkitystä ja tekijöitä.
Länsi-Suomella on tärkeä merkitys diakonian historiassa. Vuonna 1879 diakonissa Cecilia Blomqvist aloitti diakoniatyössä Raumalla. Blomqvistin tehtävänä oli varattomien sairaiden hoitaminen ja hänen palkkansa maksettiin Rauman kaupungin testamenttivaroista.
Blomqvistin toiminta Raumalla oli alkusysäys seurakuntien diakoniatyölle. Blomqvist oli Suomen ensimmäinen seurakuntadiakonissa ja diakoniatyön suunnannäyttäjä. Myöhemmin hän vaikutti kaupunkilähetyksen syntyyn ja toimi spitaalisten sairaalan johtajana.
Vähitellen yksittäisistä kokeiluista muotoutui vahva seurakuntadiakonia. Ratkaisevaa kehityksessä oli kirkolliskokouksen vuonna 1943 hyväksymä kirkkolain muutos, jonka mukaan jokaisella seurakunnalla oli oltava diakonian virka.
Diakoniatyöntekijät ovat toimineet ja toimivat yhä yhteiskunnan tuntosarvina. Monet yhteiskunnalliset muutokset näkyvät ensimmäisenä diakoniatyön arjessa ja työn painopisteet ovat muovautuneet niiden mukana.
Rakkauden tekojen ja toisen ihmisen näkemisen jäljet voivat olla pitkiä ja merkittäviä, vaikka tekijä itse ei arvaisi edes tekevänsä mitään erityistä.
Voimakas diakoniatyön murros tapahtui 1990-luvun laman aikaan. Työttömien määrä kasvoi ja julkista taloutta leikattiin. Muutokset sosiaaliturvassa näkyivät seurakuntien diakoniatyössä. Yhteiskunta tarvitsi kirkon diakoniaa ja kolmatta sektoria selviytyäkseen.
Painopiste siirtyi kotikäyntityöstä diakonian vastaanotoille. Vanhusten rinnalla kohdattiin koko ajan enemmän työikäisiä ja lapsiperheitä. Taloudellinen avustaminen korostui henkisen ja hengellisen tuen rinnalla. Aloitettiin velkaneuvonta, järjestettiin työttömien ruokailuja, kehitettiin ruokajakoa ja perustettiin velkaantuneita auttava Takuusäätiö.
Olemme jälleen murroskohdassa, jossa kysytään diakoniatyön paikkaa ja merkitystä. Uusilla hyvinvointialueilla on korostettu kolmannen sektorin ja myös kirkon roolia ihmisten auttamisessa. Tekijöitä ei ole ja kädet eivät riitä, jos emme toimi yhdessä. Väestön ikääntyminen, terveydenhuollon kriisi, ihmisten yksinäisyys ja kasvavat mielenterveyden ongelmat tuntuvat diakonian arjessa.
Korona-aika lisäsi ihmisten avun tarvetta. Viimeisen puolen vuoden ajan on kohdattu ja autettu ukrainalaisia. Nyt ihmisten tarpeisiin vaikuttavat energian ja ruoan kallistuminen. Inflaatio tuntuu vähävaraisten arjessa ja vaikeuttaa elämästä selviytymistä. Raha ei riitä elämään ja ruokaan. Avun tarve kasvaa yksinasuvien ja lapsiperheiden parissa.
Emme aina osaa ennustaa, millaisia jälkiä jätämme tähän maailmaan ja toisiimme. Rakkauden tekojen ja toisen ihmisen näkemisen jäljet voivat olla pitkiä ja merkittäviä, vaikka tekijä itse ei arvaisi edes tekevänsä mitään erityistä.
Työ ihmisten puolesta vaatii silti paljon. Se ei useinkaan ole pelkästään helpolta tuntuvien asioiden hoitamista. Se on suostumista murtuneeseen maailmaan.
Tuskin Cecilia Blomqvist arvasi, että sadanviidenkymmen vuoden kuluttua muistamme myös häntä. En tiedä, ajatteliko hän olevansa suunnannäyttäjä ja tienraivaaja vai menikö hän vain sinne, minne kutsuttiin ja pyrki tekemään omalla paikallaan parhaansa. Vasta historia osoitti, kuinka suuri vaikutus hänen työllään oli.