Voimme olla eri mieltä, mutta meidän ei pidä olla toistemme vihollisia

Vietin viime keväänä aikaa syrjäisellä Ionan luostarisaarella Skotlannissa. Luostarin ruokasalin seinällä oli erilaisia lippuja ja banderolleja, jotka kertoivat, kuinka yhteisö sitoutuu toimimaan oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta.

Julisteiden ja lippujen yläpuolella oli suuri käsin kirjoitettu teksti: Emme suostu olemaan vihollisia.

Ionan luostarisaari tunnetaan rukouksesta, hiljaisuudesta ja yhteisöelämästä. Se ei kuitenkaan ole paikka, jonne voisi paeta maailmaa. Päinvastoin. Saaren rukouskirjassa pyydetään: ”Vie meidät ulos, kaikkialle sinne, missä ihmiset kohtaavat maailman risteyksissä.”

Yhteisön tinkimättömyys ei ole jättänyt rauhaan. Ajasta Ionassa on kulunut jo aikaa, mutta siitä lähtien mukanani on kulkenut yhteisön voimallinen ajatus: Emme suostu olemaan vihollisia. Se ei ole toive maailman muuttumisesta. Se on sitoutumista omaan tapaan olla maailmassa.

Lause on palannut mieleeni yhteiskunnallista keskustelua seuratessa. Vastakkainasettelusta on tullut poliittisen keskustelun polttoaine. Näkyvyyttä saa, kun osaa kärjistää, leimata ja ymmärtää tahallaan väärin. Algoritmit palkitsevat konfliktin. Mitä voimakkaampi viholliskuva on, sitä enemmän saa huomiota.

Demokratia ei elä siitä, että olemme asioista samaa mieltä. Demokraattinen yhteiskunta tarvitsee arvokeskustelua ja ihmisiä, jotka uskaltavat puolustaa sitä, minkä kokevat oikeaksi. Se tarvitsee myös vallan haastamista, epäkohtien esiin nostamista ja rohkeutta vaatia oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa.

Vihollisuudesta kieltäytyminen ei tarkoita erimielisyyksien kieltämistä. Julisteen viesti ei ole, että meidän tulisi pitää toisistamme, ajatella samalla tavalla tai olla asioista samaa mieltä. Sen sijaan meidän tulisi nähdä toisessa ihminen.

Viholliskuviin sortuminen on inhimillistä. Ne tarjoavat yksinkertaistuksia, joita levoton aika kaipaa. Kompleksisen maailman synnyttämä epävarmuus luo tarpeen yksinkertaisiin selityksiin. Näin maailmaa jakautuu hiljalleen leireihin. Me olemme hyviä, nuo pahoja. Me puolustamme, he uhkaavat. Meillä on syymme, heillä tekosyynsä.

Kiusaus piirtää hyvän ja pahan rajoja ihmisryhmien välille on ihmiselle tuttua. Mustavalkoinen maailma houkuttelee, mutta se on vaarallinen kahtiajako. Hyvän ja pahan raja kun ei kulje ihmisryhmien välillä, vaan jokaisen ihmisen ja yhteisön sisällä. Jokaisessa meissä on ennakkoluuloja ja avarakatseisuutta, itsekkyyttä ja anteliaisuutta, kykyä rakastaa ja kykyä satuttaa.

Ionan luostarin ruokasalissa istui ihmisiä eri puolilta maailmaa monenlaisista kristillisistä perinteistä. Saman pöydän ääressä oltiin joistakin asioista erimielisiä. Silti ihmiset söivät yhdessä, pesivät astioita yhdessä ja rukoilivat yhdessä. Tämä oli vahva kokemus ja enemmän kuin vain puhetta dialogista.

Viholliskuva särkyy läheisyydessä ja ihmisten kohtaamissa. Ihmistä, jonka kanssa on jakanut saman ruokapöydän, on vaikeampi vihata. Eri tavalla ajattelevien ja eri tilanteissa elävien kuunteleminen ja kohtaaminen ovat ymmärryksen avaimia. Eri tavalla ajattelevien demonisoiminen on pelottavaa, ei erimielisyys.

Mitä sitten pitäisi ajatella siitä, kun toinen tekee pahaa? Kun valtio hyökkää naapurimaahan. Kun ihmisiä sorretaan. Kun valheita levitetään tarkoituksella.

Vääryyttä on vastustettava ja moraalisia rajoja tarvitaan. Pahaa ei pidä hyväksyä, eikä selittää pois. Valppautta tarvitaan niissäkin hetkissä, kun toisen teot ovat niin pahoja, että ajatus vihollisuudesta tuntuu kohtuulliselta ja oikeudenmukaiselta.

Maailma ei muutu sillä, että kaikki ajattelevat samalla tavalla. Demokratia ei vahvistu yksimielisyydestä. Mutta se murenee, kun alamme nähdä toisemme vihollisina.

Siksi palaan mielessäni yhä uudelleen Atlantin laidalla sijaitsevalle saarelle ja ruokasalin seinälle kiinnitettyyn julisteeseen: Emme suostu olemaan vihollisia.