Kolumni Helsingin Sanomissa 13.1.2026

”Tehtävämme ei ole puolustaa mennyttä maailmaa, vaan mahdollistaa ihmisarvoinen, tasapuolinen ja kestävä huominen. On uskallettava olla pitkäjänteinen, mutta ei pysähtynyt. Uudistaa, vaikka valinnat pelottavat”, historioitsija Tuomas Heikkilä totesi Sydämen sivistystä 750-vuotisjuhlavuoden avajaisissa loppiaisena.

750 vuotta sitten vuonna 1276 perustettiin Turun tuomiokapituli. Sen perustaminen oli suomalaisen julkisen hallinnon, koulutuksen ja sivistyksen alkupiste.

Historiaan mahtuu monenlaisia vaiheita, mutta selvää on, että kirkolla on ollut keskeinen rooli suomalaisen koulutuksen, lukutaidon ja tasa-arvon synnyssä. Ajatus siitä, että jokaisen tulee oppia lukemaan omalla äidinkielellään, oli aikanaan radikaali sivistystehtävä. Sydämen sivistystä -juhlavuosi kutsuu kysymään, mitä kaikki mukaan ottava sivistys tarkoittaa tänään ja huomenna.

Keskustelu uskonnoista ja sivistyksestä on ollut vilkasta, kun opetusministeri Anders Adlercreutz kertoi, että opetus- ja kulttuuriministeriössä selvitetään yhteisen katsomusaineen perustamista (HS 23.12.). Taustalla ovat aiemmat selvitykset katsomusaineiden opetuksesta. Adlercreutzin mukaan nuorilla tulisi olla yhteinen ymmärrys uskonnoista ja ympäröivästä maailmasta, ja jokaisen tulisi opiskella katsomuksia koulussa.

Jotta keskustelu voisi rakentaa jotain kestävää, on syytä palata peruskysymykseen: miksi koulussa annetaan katsomusopetusta? Yleissivistyksen ja yhä selvemmin myös yhteiskuntarauhan vuoksi. On tärkeää oppia ymmärtämään ja kunnioittamaan sekä omaa että toisen pyhää.

Lapsi ei voi valita katsomuksellista ympäristöään itse. Siksi koululla on erityinen vastuu tarjota tila, jossa katsomuksia kohdataan turvallisesti ja arvostavasti. Koulu on yhteiskunnan keskeisin sivistysinstituutio. Sen tehtävä on antaa kaikille lapsille ja nuorille valmiudet ymmärtää maailmaa, jossa uskonnolla ja katsomuksilla on edelleen suuri merkitys.

Uskonnollisuus ei ole katoamassa. Päinvastoin: uskonnollisia ihmisiä on enemmän kuin koskaan. Uskonnot ja katsomukset muovaavat identiteettiä, elämän merkityksiä sekä politiikkaa ja konflikteja. Siksi uskontolukutaito on keskeinen kansalaistaito. Siihen kuuluu myös ymmärrys siitä, etteivät katsomukselliset rajat kulje vain uskontojen välillä vaan myös niiden sisällä.

Uskonnonopetus on tunnustuksetonta. Evankelis-luterilainen uskonnonopetus sisältää jo nyt laajasti muiden uskontojen ja katsomusten opetusta. Adlercreutz esittääkin, että uusi oppaine rakentuisi sen pohjalta. Yhteinen oppiaine ei kuitenkaan saa tarkoittaa vähemmistöjen äänen katoamista. Myös elämänkatsomustiedon näkökulmat on turvattava.

Huoli oppiaineen ohentumisesta on ymmärrettävä, mutta juuri nykyajassa katsomusopetuksen merkitys korostuu. Oppiaineen merkitystä heikentävät pikemminkin nykyjärjestelmän tunnistetut ongelmat ja vaikeudet nähdä yhteistä sivistystehtävää. Opetuksen tulee auttaa oppilasta ymmärtämään omaa katsomustaan suhteessa muihin, tiedon ja vuoropuhelun varassa. Polarisoitunut maailma tarvitsee yhdistävää, ei eriyttävää oppiainetta.

Yhteisen katsomusopetuksen tulee vahvistaa myös ymmärrystä suomalaisesta kulttuuriperinnöstä. Yhteiskuntamme historiaa ja arvoja on vaikea ymmärtää tuntematta kristinuskon ja erityisesti luterilaisuuden vaikutusta sivistykseen, koulutukseen ja tasa-arvoon. Tämä ymmärrys ei sulje pois muita katsomuksia, vaan luo perustan niiden kohtaamiselle.

Katsomusopetus jatkaa suomalaista sivistysperinnettä. Sivistys ei ole oman tradition suojelemista muilta, vaan kykyä ymmärtää omaa perintöä suhteessa toisiin. Ilman näitä välineitä koulu jättää nuoret yksin maailmassa, jossa uskonto vaikuttaa enemmän kuin aikoihin.