Kolumni Helsingin Sanomissa 4.2.2025

Harva puhe on 2000-luvulla herättänyt yhtä paljon kansainvälistä huomiota kuin Washingtonin episkopaalisen hiippakunnan piispa Mariann E Budden saarna Yhdysvaltain presidentin virkaanastumisjumalanpalveluksessa.

Piispa Budde vetosi presidenttiin, jotta hän osoittaisi armeliaisuutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka pelkäävät. Erityisesti Budde nosti esille paperittomat sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat.

Saarna oli sävyltään ystävällinen, vaikkakin suora. Anglikaanikirkkoherra Tuomas Mäkipää totesi Kotimaa-lehdessä, että Budde liittyi saarnassaan anglikaanis-episkopaaliseen perinteeseen, jossa kirkon tehtävä on julistaa totuutta myös valtiovallan edessä. Piispan puhe oli osoitettu presidentille instituutiona.

Budden saarna on herättänyt keskustelua siitä, ottiko kirkko kantaa politiikkaan sopimattomalla tavalla sopimattomassa paikassa. Kysymys nousee esille toisinaan Suomessakin, kun kirkon edustajat osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Keskustelu nostaa esille kirkon suhteen valtaan. Kirkon tehtävä on rakentaa yhteiskuntaa.  Luterilaisuudessa maalliset ja arkiset työt ovat Jumalalta saatuja palvelutehtäviä. Vastuuta kantavien työtä arvostetaan. Siksi luterilaiset kirkot rukoilevat esivallan puolesta ja tukevat sitä sen tehtävissä.

Samalla kirkon pitää olla kriittinen niin poliittisen vallan käyttäjiä kuin itseään kohtaan. Myös kirkko käyttää valtaa. Kirkossakin on tehty virheitä ja sorruttu ylilyönteihin. Kritiikin – kuten tuenkin – on noustava kirkon sanomasta ja maailmankuvasta. Hereillä on oltava erityisesti silloin, kun ihmistä sorretaan tai hyvän elämän edellytyksiä murennetaan.

Heikompiosaisten auttaminen kuuluu suomalaisten mielestä kirkon olemukseen. Kirkon nelivuotiskertomuksen mukaan 88 prosenttia kaikista suomalaisista pitää heikompiosaisten auttamista kirkon tärkeimpänä tehtävänä.

Silti yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja heikompien puolesta puhuva kirkon edustaja kohtaa usein kritiikkiä. Kirkkoa syytetään poliittisuudesta tai sanotaan, että kirkon tulee keskittyä sielujen pelastukseen ja puhua Jeesuksesta.

Tällöin unohtuu, että ei Jeesus keskittynyt vain tuonpuoleiseen. Hän vietti aikaa muiden halveksimien kanssa, puolusti sorrettuja ja nosti lapsen aikuisten esikuvaksi. Kirkko ei voi puhua Jeesuksesta puhumatta samalla köyhistä, yksinäisistä ja pilkatuista.

Kirkon velvollisuus puolustaa heikompiosaisia ja sorrettuja nousee kristillisestä uskosta. Kun kirkko puolustaa köyhiä ja sorrettuja, se ei ole politiikkaa, vaan teologiaa. Siksi yhteiskunnallinen keskustelu ei ole kirkolle vain oikeus vaan myös velvollisuus.

Velvollisuus vaatii toimimaan myös silloin, kun se tuntuu kiusalliselta tai vaikealta, ja johtaa kritiikkiin. Tämän myös viharyöpyn vastaanottanut piispa Budde sai kokea.

On arvokasta ja tärkeää, että kirkko tekee diakoniatyötä ja jakaa ruokakasseja ja -kortteja. Se ei kuitenkaan riitä. Myös yhteiskunnan rakenteisiin pitää vaikuttaa. Kirkossa katse ei saa olla vain kuolemanjälkeisessä elämässä, vaan myös elämässä ennen kuolemaa. Jokainen tämän elämän kysymys on myös kirkon kysymys.

Olin vastikään pienen luterilaisen kirkon piispan vihkimyksessä El Salvadorissa, jonka historia on sisällissodan ja jengiväkivallan vuoksi verinen. Erilaisten vaarojen keskellä kirkko on puolustanut elämän teologiaa: ”Pysymme aina niiden puolella, jotka tarvitsevat apua. Teologia kirkastuu jokaisessa sellaisessa hetkessä, jossa elämä on vaakalaudalla.”

Uskoa ja rakkautta ei voi erottaa toisistaan. Jumalaa ei voi rakastaa ohi ihmisen.