Adventti on meitä varten

Rakkaat kristityt,

hyvää ensimmäistä adventtia, hyvää juhlapäivää. Tänään on ilon päivä ja alkaa odotuksen aika, raivaamme tietä jouluun.

Juhlimme tänään kuusikymmentävuotiasta Porin Teljän seurakuntaa ja iloitsemme tästä kauniista kirkkorakennuksesta, johon jo viidenkymmenen vuoden ajan ihmisten tiet ovat johtaneet. Täällä on haluttu ottaa todesta muuttunut aika ja ihmisten elämän todellisuus.

Jeesuksen seuraajat täällä eivät ole vaienneet. Olette rohkeasti pitäneet ihmisen puolta. Ja silloin, kun on ollut teidän aika olla hiljaa, ovat nämä Teljän kirkon seinien tiiliskivet huutaneet tässä maisemassa: olleet taivaan ja toivon merkki täällä asuville ja tähän kirkkoon tuleville.

Erilaisen odotuksen vallassa ihmiset ovat astuneet tähän kirkkoon, etsiytyneet sen seinien suojaan. Lukemattomat ihmiset ovat polvistuneet tähän alttarille ja pyytäneet suojelusta elämäänsä ja tien kulkemiseen.

Tänään kiitämme siitä, että saamme liittyä kaikkien heidän seuraansa. Osa heistä on jo päässyt perille. Toiset elämä on kuljettanut kauas. Mutta kaikki he sydämissämme me laulamme täällä tänään Hoosiannaa, rukoilemme Jumalan tukea ja turvaa elämäämme.

Tänään luettu evankeliumikertomus vie meidät Jerusalemiin kulkevalle tielle. Päästäkseen Jerusalemiin matkaseurue tarvitsee aasin. Jeesus otetaan vastaan rukoushuudoin. Luukkaan kertomuksessa kadunvarrella eivät huuda kansajoukot vaan opetuslapset.  

Millainen Jeesus ja kuningas Jerusalemiin saapuu? 

Ensimmäistä adventtisunnuntaita kutsutaan nöyrtymisen adventiksi. ”Nöyryys ja hiljaisuus on valtasi salaisuus”, laulamme palmusunnuntain virressä. Ja myös tänään Jeesus ratsastaa meidän luoksemme nöyränä kuninkaana.  

Nöyryys-sanalla on latinankielinen juuri humilitas. Se viittaa multaa tai maaperää tarkoittavaan sanaan humus. Miten tärkeä muistutus meille juuri nyt, kun puhumme luomakunnan tulevaisuudesta. Ihminen on samaa ainetta kuin maa.  Maasta meidät on luotu ja maahan kerran palaamme. Ihmisen ja luonnon hyvinvointi on sidottu toisiinsa.  

Luonto ei huuda, kivet ovat hiljaa.

Tunnistammeko me Vapahtajamme kasvot kärsivässä luomakunnassa? Se vaatii meiltä nöyryyttä, uskoa, rukousta ja tekoja, uudenlaista kestävää elämäntapaa.  

Siitäkin adventti meitä muistuttaa. Saamme laskeutua paastoon, rauhoittumiseen, vaikka meitä houkutellaan kiireeseen ja kuluttamaan: ehtimään ja tekemään vimmaisesti.  

Rakkaat ystävät,
adventti on meitä varten.

Sen on odotuksen, kaipauksen, yhteyden ja ilon aikaa. Teemme tilaa nöyrälle kuninkaalle. Raivaamme sydämissämme tietä Kristuksen syntymän ihmeelle ja rauhan sanomalle.  

Elämän tien kuluttamille ja meille eri syistä väsyneille vakuutetaan: ”Hän voi, hän tahtoo tulla, hän tietää vaivasi ja täynnä rakkautta ne muuttaa rauhaksi”.  

Adventin odotus on kahtalainen: yhtäältä se valmistaa meitä lapsen syntymään ja toisaalta tapahtumiin 30 vuotta myöhemmin. Aasilla ratsastetaan tänään, aasilla kuljetaan Betlehemin seimelle, aasilla Jeesus ratsastaa Jerusalemiin kulkiessa kohti kärsimystietä. 

Uuden kirkkovuoden alkaessa pyydämme, että meille tämän ajan valtateiden väsyttämille vaeltajille, itsemme ja maailmaamme loppuun kuluttaneille, otsa kurtussa ja mieli väsyneenä joulua kohti vaeltaville kulkijoille ilmestyisi ja meidän keskellemme ratsastaisi Vapahtaja.

Saamme toivoa, että elämästä kääntyisi esiin sellainen puoli, että meissä vahvistuisi ilo, toivo ja rakkaus. Valo matkan pimeisiin taipaleisiin. Rakkaus toisiamme kohtaan, jotta osaisimme kohdata toisemme nöyrästi, niin kuin Jumalakin meidät kohtaa.  

Rakkaat ystävät, 

kuljemme kohti joulua valmista tietä, sielujen toiviotietä.

Kristus on sydämen tien tekijä. Hän on raivannut kaikki esteet tämän elämän ja ikuisuuden, ihmisen ja Jumalan väliltä. Tie on valmis. Saamme liittyä hänen seuraansa. Ei tarvitse jäädä yksin tien viereen ja pimeään, sillä Kristus on itse kulkenut sen läpi. Hän ratsastaa luoksemme, jotta me näkisimme edessämme esteettömän elämän. 

Murtuneen äärellä odotamme sitä, mikä on kerran kokonaista. Kirkkovuoden ensimmäinen sunnuntai julistaa, että Jumala ei ole kaukana meistä. Hän lähestyy, hän tulee luoksemme, ja hän antaa meille pelastuksen ajan.

Adventtina luetaan vuorovuosin sama kertomus Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeista. Tänään kuultu Luukkaan kertomus poikkeaa yhdellä merkittävällä tavalla muista.

Jeesusta saattavat opetuslapset ja häntä vastaanottavat kaupunkilaiset eivät huuda muihin evankeliumeihin sisältyvää pyyntöä: ”Hoosianna: auta, pelasta”. 

Läsnä on kuitenkin sama ajatus, sama rukous ja sama huuto, johon mekin täällä Teljän seurakunnan ja kirkon juhlassa liitymme. Olemme mukana kulkueessa, jonka alkupäässä ovat Jerusalemin laitakaupungin asukkaat.

Vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen, vuosisadasta toiseen Hoosianna on ollut ihmisen huuto siitä, mikä koskettaa meitä juuri nyt. Huuto sitoo meidät yhteen. Se on kaikilta maailman laidoilta, elämän varjoista ja arjesta kiirivä avunpyyntö ja kaipaus rauhaan: ”Hoosianna, auta, pelasta!”

Viidenkymmenen vuoden ajan ensimmäisenä adventtina tämä Jumalan huone on täyttynyt tutusta pyynnöstä ja se on läsnä myös tänään: kaipaamme rauhaa sisimpään, huudamme rauhaa maailmaan. Etsimme yhteyttä, jotta voisimme rohkeasti astua huomiseen, katsoa tulevaisuuteen, joka on myös huolien maailma. Ilman toivoa me näemme vain murtuneen.

Rukouksemme ei vaikene. Siihen yhtyvät tänään myös tämän rakkaan kirkon seinäkivet.

***

Saarnatekstinä Luuk. 19:28-40

Jeesus lähti toisten edellä nousemaan Jerusalemiin vievää tietä. Kun hän oli tulossa Öljymäeksi kutsutulle vuorelle ja oli jo lähellä Betfagea ja Betaniaa, hän lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Kun tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te otatte sen, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä.”
Miehet lähtivät ja havaitsivat kaiken olevan niin kuin Jeesus oli heille sanonut. Kun he olivat irrottamassa varsaa, sen omistajat kysyivät: ”Miksi te viette varsan?” He vastasivat: ”Herra tarvitsee sitä.” He toivat varsan Jeesukselle, heittivät vaatteitaan sen selkään ja auttoivat Jeesuksen ratsaille. Kun hän sitten ratsasti, opetuslapset levittivät vaatteitaan tielle.
Jeesuksen lähestyessä sitä paikkaa, mistä tie laskeutuu Öljymäen rinnettä alas, koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet. He huusivat:
– Siunattu hän, kuningas,
joka tulee Herran nimessä!
Taivaassa rauha,
kunnia korkeuksissa!
Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: ”Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”