Aikojen merkit

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 16

Jeesuksen luo tuli fariseuksia ja saddukeuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häntä näyttämään merkin taivaasta. Mutta Jeesus vastasi heille: ”Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä. Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.” Hän jätti heidät siihen ja lähti pois. (Matt. 16:1–4)

Jeesus sanoo: ”Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä.” Ja sitten päivän evankeliumi päättyy hämmentävään lauseeseen: ”Hän jätti heidät siihen ja lähti pois.”

Nuo kaksi lausetta pysäyttivät, kun luin tämän Hiljaisuuden Ystävien 40-vuotisjuhlamessun evankeliumia.

”Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä.”

***
Jeesus on juuri tehnyt suuria tekoja. Hän on ruokkinut tuhansia ihmisiä, parantanut sairaita ja kohdannut ihmisiä. Silti fariseukset ja saddukeukset tulevat hänen luokseen ja vaativat taivaan merkkiä.

He eivät etsi vain ihmettä. Ihmetekoja he ovat jo nähneet. He haluavat merkin, joka poistaisi epävarmuuden.

Jeesuksen vastaus on yllättävä: hän puhuu säästä.

Fariseukset ja saddukeukset osaavat lukea taivasta, mutta eivät tunnista Jumalan toimintaa Jeesuksessa, joka on heidän edessään.

Mitä me emme näe, vaikka se olisi aivan silmiemme edessä?

***
Säästä mekin usein puhumme. Arkisesti rupatellen, mutta yhä useammin vakavina.

Vaikka luontoyhteytemme on muuttunut vanhoista ajoista, sukupolvellamme on mahdollisuuksia lukea luonnon merkkejä paremmin kuin yhdelläkään sukupolvella ennen meitä. Tiedämme, mitä ilmastolle, metsille, merille ja lajeille tapahtuu. Tutkittua tietoa on, eikä merkkejä puutu.

Luonnon merkkien lukeminen ei kuitenkaan ole vielä aikojen merkkien lukemista. Se edellyttää, että kysymme, mitä näkemämme merkit merkitsevät meille ihmisinä ja kristittyinä. Mitä ne paljastavat elämäntavastamme, arvoistamme ja suhteestamme luomakuntaan? Mihin ne kutsuvat?

Saksalainen teologi ja sosiaalieetikko Markus Vogt kutsuu ekologista kriisiä aikamme merkiksi. Ekologinen kriisi asettaa meidät moraalisen ja hengellisen kysymyksen eteen. Se haastaa meitä kristittyjä uudelleen pohtimaan, mitä luominen, oikeudenmukaisuus, toivo, vastuu ja hyvä elämä merkitsevät.

Luomakunnan ja ihmisten hätää ei myöskään voi erottaa toisistaan. Ekologisessa vastuussa on kysymys oikeudenmukaisuudesta ja tulevien sukupolvien mahdollisuuksista elää. Siksi tarvitaan syvää muutosta.

Kirkkona meidän tulisi liittyä keskusteluun oppijana. On kuunneltava, mitä tiede, luomakunta ja tämän ajan ihmisten kokemukset kertovat.

Kristillinen toivo ei ole vakuuttelua siitä, että kaikki järjestyy. Sen sijaan se antaa rohkeuden nähdä todellisuuden sellaisena kuin se on: toivo antaa kyvyn toimia.

Tulvat, kuivuus ja lajien katoaminen eivät ole Jumalan lähettämiä rangaistuksia. Mutta kärsivä luomakunta on tämän ajan merkki. Sen äärellä on kysyttävä, mitä olemme tehneet ja mitä näkemämme meissä synnyttää.

Aikojen merkkejä ei lueta siksi, että niiden avulla ennustaisimme, mitä Jumala aikoo tehdä. Niitä luetaan, jotta näkisimme, mitä keskellämme jo tapahtuu ja kuulisimme, mihin Jumala meitä kutsuu.

Kun tunnustamme tämän maailman Jumalan luomaksi – yhteiseksi kodiksi – ja näemme Jumalan kaikessa luodussa, emme voi olla välinpitämättömiä sen hädän edessä. On havahduttava, tehtävä parannusta, kannettava oma vastuu ja varjeltava elämää.

***
Tänään juhlimme Hiljaisuuden Ystäviä ja vietämme samalla reformaation päivää. Reformaatiossa oli kyse lähteille palaamisesta. Siitä, että kaiken kerrostuneen alta kuului armon vapauttavat sanat.

Neljäkymmentä vuotta sitten Hiljaisuuden Ystävien synty oli omalla tavallaan samanlaista lähteille palaamista. Joukko ihmisiä tunnisti hengellisen kaipuun, jota kirkon tavanomaiset sanat ja toimintamuodot eivät kokonaan tavoittaneet. Tarvittiin paikkoja hiljaisuudelle, rukoukselle ja retriitille. Sanoista luopumista.

Hiljaisuuden liike ei tuonut kirkkoon vierasta hengellisyyttä. Se auttoi muistamaan sen, minkä kirkko on aina tiennyt: hiljaisuuden juuret ovat syvällä, yksinäisyydessä rukoilevassa Jeesuksessa, erämaan isissä ja äideissä, luostarien rukousperinteessä ja kristillisessä mystiikassa.

Erämaahan ei lähdetty etsimään vain rauhaa. Siellä ihminen kohtasi myös levottomuutensa ja kiusauksensa. Hiljaisuus riisuu. Kun tekeminen lakkaa ja sanat vähenevät, kohtaamme oman keskeneräisyytemme. Samalla avautuu tila huomata, että Jumala on läsnä, kaikessa luodussa.

On suostuttava vastaanottamaan. Ensimmäinen liike ei olekaan ihmisen liike kohti Jumalaa vaan Jumalan liike kohti ihmistä. Vapaudumme vähitellen omavoimaisuudesta luottamukseen. Minun ei tarvitse pitää kaikkea koossa. Minun ei tarvitse pelastaa itseäni. Ei kirkkoa. Ei maailmaa.

Tämä ei tee meistä välinpitämättömiä itseämme, kirkkoa tai maailmaa kohtaan. Päinvastoin.

Hiljaisuudessa maailma ei muutu toiseksi, mutta jokin voi muuttua meissä. Kuulemme kysymykset, joita olemme väistelleet. On tilaa surulle ja myös uudelleen lumoutumiselle, ihmettelylle, tulemme herkemmiksi ympärillä olevalle kärsimykselle ja kauneudelle.

Jos kristillinen mystiikka ei muuta suhdettamme maailmaan, jotakin on jäänyt kesken. Ja yhtä lailla toiminta ilman juuria voi kuluttaa ihmisen helposti loppuun. Tarvitsemme molempia: hiljaisuutta ja toimintaa, vastaanottamista ja vastuuta, rukousta ja rakkauden tekoja.

Hiljaisuudessa ei paeta maailmaa vaan opetellaan rakastamaan sitä Jumalan tavoin.

Neljänkymmenen vuoden ajan Hiljaisuuden liikkeen erilaisissa tulisijoissa on eletty tätä todeksi. Se on saattanut ollut pientä, vaatimatontakin. Mutta näistä lähteistä ovat pulpunneet kirkon uudistumisen virrat.

***
Päivän evankeliumissa fariseukset ja saddukeukset pyytävät merkkiä. Jeesus ei anna sitä vaan viittaa Joonan merkkiin.

Joona oli kolme päivää ja kolme yötä suuren kalan vatsassa, niin myös Ihmisen Poika kulkee kuoleman läpi.  syvyydessä. Joonan merkki avautuu Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta.

Pian kuullun tekstikatkelman jälkeen Jeesus kertoo opetuslapsilleen, että hänen tiensä vie Jerusalemiin, kärsimykseen ja ristille.

Ihminen pyytää merkkiä voimasta. Jumala antaa merkin haavoittuvuudesta.

Tämä on tärkeää myös silloin, kun katsomme haavoittunutta maailmaa.

Kristillinen usko ei anna meille voitonmerkkiä, jonka perusteella voisimme luvata kaiken järjestyvän niin kuin tahdomme. Ristin lupaus on toisenlainen: Jumala ei ole poissa sieltäkään, missä elämä on haavoittunutta.

Kristillinen toivo ei kuitenkaan vapauta vastuusta vaan lähettää maailmaan. Kristillinen toivo ei ole lupausta siitä, ettei maailma haavoittuisi. Se on luottamusta siihen, ettei kärsimyksen keskellä Kristus on, kuolemalla ei ole viimeistä sanaa.

Vaikka luonto tuntuu antavan meille yhä suurempia, näkyvämpiä ja väkevämpiä merkkejä, meidän ei tule lukea niistä kaiken loppua vaan kuulla ne kiireellisenä kutsuna rakastamaan ja varjelemaan kaikkea luotua.

***

Tänään juhlimme täällä rakkaaksi tulleessa Poitsilan retriittikartanossa, yhdessä niistä monista paikoista, joiden kautta hiljaisuuden virta on vuosikymmenten aikana kulkenut.

Tällaisia paikkoja kirkko tarvitsee. Tällaisissa paikoissa näemme kirkkaammin oman elämämme ainutkertaisuuden, toisemme ja koko luomakunnan lahjana. Minäkin saan olla olemassa ilman, että minun täytyy joka hetki osoittaa hyödyllisyyttäni. Saan vain olla Jumalan kanssa, kasvojen edessä, hänen muistissaan.

Siinä on jotakin syvästi armollista.

Armo ei kuitenkaan jätä meitä paikallemme vaan vapauttaa toimimaan ilman kuvitelmaa, että kaikki riippuu meistä. Meidän tekomme ovat pieniä. Se, mitä teemme luomakunnan, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta, voi tuntua mitättömältä. Silti uskollisuus vähässä on tärkeää.

Kirkko ei kuitenkaan voi kutsua muuta maailmaa ekologiseen muutokseen muuttumatta itse. Siinä on myös tämän ajan hiljaisuuden liikkeen tehtävä: kilvoitella yhdessä, sitoutua, seurata Jeesusta ja tehdä rohkeasti se, minkä voimme.

***

Evankeliumi päättyy: ”Hän jätti heidät siihen ja lähti pois.”

Se kuulostaa ensin lohduttomalta.

Jeesus ei jää väittelemään, eikä anna sitä merkkiä, jota häneltä vaaditaan.

Mutta kaikki ei pääty tähän. Toivottomuuden ja raunioiden keskellä voi avautua uusi alku. Hauta oli ylösnousemuksen paikka. Siellä loisti uuden aamun kajo.

Rakkaat ystävät, neljänkymmenen vuoden ajan hiljaisuuden liike on vienyt meitä sanojen tuolle puolen, ylösnousemuksen aamuhämärään ja hiljaisuuteen. Muistuttanut, kuinka Vapahtaja katsoo, kutsuu nimeltä. Rakkaus on ennen meitä.

Tänäänkin Kristus murtuu meidän ja murtuneen maailman puolesta. Saamme katsoa toisiamme kasvoista kasvoihin. Ja tästä pöydästä meidät lähetetään haavoittuneen maailman erilaisiin pöytiin, kaduille ja kujille, metsäpoluille ja rannoille.

Rakastamaan ja tekemään rohkeasti sen, minkä voimme. Kristus on kanssamme, kulkee edellämme, keskellämme, takanamme.

Tänään pyydämme: lisää toivoamme, hälvennä apatiamme, inspiroi mielikuvitustamme ja syvennä sitoutumistamme.