He eivät löydä Herraansa

Joitakin vuosia sitten juttelin lapseni ja hänen kavereidensa kanssa siitä, mikä on mieluisin kouluaine.

Kaikki tykkäsivät liikunnasta, joku matikasta. Sitten poikani kysyi, että eikö uskonto ole vähän turhaa, kun se Jeesus tuli ja meni.

Lapseni selvitys nauratti ja saa hymyilemään tänäänkin: Jeesus tuli ja meni.

Mutta lapsen ihmettely tiivistää pääsiäisaamun kertomuksen ja ihmisille tutun kokemuksen.

Tyhjällä haudalla olemme ihmeisämme. Jeesus tuli ja muutti esimerkillään ja elämällään monen ihmisen elämän: Mihin hän meni? Oliko kaikki turhaa?

Jeesuksen läheiset seuraajat ovat hämillään ja peloissaan, ehkä myös he kysyivät samaa. Monet vaikenivat.

Tuttu kokemus tänäänkin. Aina ei ole helppoa tunnustautua Jeesuksen seuraajaksi, osaksi vaeltavan Jumalan kansan elämää. Ei ole helppoa elää niin, että usko läpäisee arjen ja näkyy siinä, miten toisiamme kohtelemme. Vaikenemme, on helpompi olla hiljaa.

Mutta rakkaat ystävät,
meistä riippumatta – tullessaan ja mennessään – Jeesus teki maailmasta toisenlaisen. Tyhjällä haudalta lähti liikkeelle hämmästys: ”…ovat vieneet Herran pois”. Se oli jo uskon ohut aavistus, kokemus siitä, ettei kaikki ollutkaan tässä, ja usko kasvoi Jeesuksen seuraajien elämässä ja on kasvanut vuosisadasta toiseen ja yhä tänään elää.

Käänteentekeväksi muodostui hetki, jolloin Jeesuksen seuraajat eivät löytäneet Herraansa.

Älä siis huoli, vaikka uuden aamun riemun keskellä olisit hämillään ja epävarma.

Juhla-aamuna meille kerrotaan kertomus Magdalan Mariasta, Simon Pietarista ja Jeesuksen rakkaimmasta opetuslapsesta, jotka eivät löytäneet Herraansa. Ehkäpä siksi, että myös meidän olisi mahdollisuus löytää kestävää iloa.

Ylösnousemus ei jäänyt pienen piirin salaisuudeksi. Tänään Mikael Agricolan ja Suomen kielen päivänä kiitämme siitä, että se on tavoittanut ihmiset myös täällä pohjolassa. Pääsiäisaamun aurinko paistaa myös meille. Anna hiljaisen luottamuksen yllättää, sillä kaikki mitä on, ei ole vain tässä.

Mutta missä Jeesus on?
Mitä tyhjä hauta oikein tarkoittaa?

Kilpajuoksua aamuhämärässä

On siis aikainen aamu. Luultavasti ensimmäisellä kerralla Magdalan Maria kulkee rauhassa, ehkä itkuisena, peläten ja pyrkii olemaan huomaamaton. Hän ei saa paljastua.

Ristinnaulitsemisella oli seurauksia myös tuomitun läheisille ja ystäville. Hautajaiset oli kielletty, surra ei saanut, haudalle meno oli vaarallista. Läheisyys ristille joutuneen kanssa saattoi johtaa siihen, että kokee vielä itse saman.

Maria, Magdalan kylästä, oli liittynyt Jeesuksen seuraajiin, kun hänet oli parannettu ”taudeista ja pahojen henkien vallasta”. Hän oli kulkenut Jeesuksen mukana Jerusalemiin, seurannut ”jonkin matkan päästä” tapahtumia Golgatalla ja nyt hän tuli haudalle.

En tiedä millainen sinun matkasi on ollut tänä aamuna, tänä keväänä, elämäsi aikana. Oletko jo lapsesta asti oppinut luottamaan, että elämässä ei tarvitse selviytyä yksin. Vai onko niin, että jokin elämässä sai sinut liikkeelle, ihan niin kuin lukuisat ihmiset Jeesuksen aikana ja sen jälkeen. Vai onko niin, että yhä olet hämilläsi, hiljaa ja harhailet tyhjän haudan suulla.

Toiset meistä ovat paastonneet, toiset liittyneet mukaan yhdennellätoista hetkellä. Mutta yhtä rakkaasti otetaan vastaan niin viimeiset kuin ensimmäiset. Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarna sanoo: ”Viimeisen hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen.”

Liityt Marian seuraan, joka haudalla kohtaa jotain kummallista, odottamatonta: kivi on pois.

Vaikka pitäisi kulkea rauhassa ja olla huomaamaton, Maria ei voi jäädä paikoilleen. Sydän pomppii, on kuljettava juosten.

Hän juoksee piilossa olevien miesten luo. Ja pian he juoksevat kilpaa takaisin. Johannes ei kerro, mitä Maria tuntee, kun ymmärtää, että kivi on pois ja hauta on tyhjä. Kerrotaan vain, että hän lähti juoksujalkaa, tuo paikalle Pietarin ja sen toisen opetuslapsen, joka on Jeesukselle rakkain. Tapahtumalla tarvitaan lisää todistajia, kokemus pitää voida jakaa.

Toinen opetuslapsi oli Pietaria nopeampi. Ehkä Maria juoksee takaisin haudalle heti Pietarin perässä.

Maria Magdalena oli Pietarin tavoin Jeesus-liikkeen johtavia hahmoja, vaikka myöhempi uskontulkinta olisi mieluummin nähnyt hänessä syntisen naisen. Usein on sanottu, että heikotkin todistajat riittivät ja riittävät. Silti se on tuntunut Marian vähättelyltä. Lohdullista kuitenkin on, että Jumala ilmaisee itsensä kaikkein vähäisimpänä pidetyille, myös tänään, meidän aikanamme ja kirkossamme.

Jeesukselle rakkain

Tämä nimettömäksi jäävä – Jeesukselle rakkain – oli aiemmin seissyt ristin juurella Jeesuksen äidin kanssa ja oli siitä hetkestä asti pitänyt huolta hänestä niin kuin omasta äidistään.

Rakkain ehti haudalle ensimmäisenä, mutta jostain syystä hän ei mene sisälle hautaan. Miksi hän antaa Pietarin mennä hautaan ensin, vaikka oli paikalla aikaisemmin?

Miksi hänestä sanotaan, että hän oli rakkain?
Onko tänään joku meistä Jeesukselle rakkaampi?

Vertailu on kavalaa. Jos joku on rakkain, onko toinen siis vähemmän rakas?

Johannes ei kerro, mihin rakkaimman oppilaan usko johti. Hän näki ensin, uskoi vasta sitten, vähitellen hän ymmärsi kirjoitusten merkityksen. Vaikka hän oli rakkain, uskossaan hän ei tainnut olla varmin.

Kun Pietari ja tämä toinen poistuvat paikalta ja palaavat majapaikkaansa, jää Maria haudalle yksin. Hänelle ylösnoussut Kristus myöhemmin näyttäytyy.

Alku oli aika vaatimatonta – haparoivaa – mutta näiden seuraajien  keskeltä lähti liikkeelle vapautusliike, joka ei ole pysähtynyt ihmisten pelkoihin tai osaamattomuuteen, ei uskon vähyyteen. Se on löytänyt väylänsä, levinnyt ja laajentunut ja saanut sinutkin tänä aamuna liikkeelle.

En tiedä, tulitko kirkkoon juoksujalkaa. Mutta ehkäpä sydän on sykkinyt Marian ja Jeesuksen seuraajien tahtiin ja siksi olet tässä.

Kivet haudan suulla

Kivi oli haudan salpa. Lukko.

Yhä vain on erilaisia esteitä, salpoja ja lukkoja.

Suuret kivet peittävät kulkutien, näkökentän. On pienempiä kiviä, jotka painavat kengässä, hiertävät, estävät juoksun. On salpoja, jotka estävät elämästä vapaasti, tekevät sen ahtaaksi ja toivottomaksi.

Murhe ja vaiva eivät ole vieraita. Elämän varjot seuraavat jokaista. Ylösnousemus ei tehnyt maailmasta paratiisia.

Hautoja on paljon. On pelkoa, yksinäisyyttä. On mykkiä kiviä, suuria kiviä ja pieniä kiviä. Poskilla valuvat kyyneleet.

Juhani Rekola sen sanoo; ”Jollei hautaan loista pääsiäisaamun valo, ei sinne mikään muukaan valo voi hohtaa. Silloin loppu on hiljaisuutta ja mielettömyyttä. Jos loppu on mieletön, sitä on myös alku ja kaikki niiden välillä: koko elämä”.

Hyvä ystävä,
kipujen mies ja sairauden tuttava tuntee ja jakaa tuskasi. Hänen elämänsä ja kuolemansa ei ollut turhaa. Hän ei vain tullut ja mennyt, vaan hän kantoi sairautemme, tunsi ruumiissaan kipumme, hänen haavojensa hinnalla olemme parantuneet.

Kärsimystä seurasi toivo, pimeydestä kasvoi valo ja viesti kuoleman voittamisesta kuuluu maailmaan laidoille asti. Kukaan ei ole ulkopuolinen, kaikkia kutsutaan pöytään: portti on auki taivaaseen asti.

Jumala ”pyyhkii silmistäsi joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, ei valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”

Pääsiäisaamun aurinko paistaa myös sinulle,
tarjolla on armoa vailla vaatimuksia:
hauta on tyhjä, Kristus nousi kuolleista,
jotta sinä saat elää.

Tuo valo on kirkasta, ilo tarttuu.
Ilman tuota valoa me juoksisimme ihan väärään suuntaan.