Kuka on sokea?

Rakkaat ystävät,
päivän evankeliumi tuo keskellemme tähän juhlamessuun sokean miehen. Johanneksen evankeliumin katkelma on osa pitkää kertomusta syntymästä saakka sokeana eläneen miehen paranemisesta.  

Se ei kuitenkaan kerro vain yhdestä sokeasta. Se kertoo jokaisessa ihmisessä olevasta sokeudesta. Se kertoo meistä kaikista. 

Ennen kuultua katkelmaa Jeesus on ollut Jerusalemin temppelissä. Kieli on kovaa ja keskustelu on muuttunut väittelyksi. Ihmiset poimivat jo kiviä maasta heittääkseen niillä Jeesusta. Temppelissä, uskonnon ja pyhien kirjoitusten keskellä, Jeesusta ei tunnisteta. 

Jeesus kätkeytyy ja lähtee. Temppelistä lähdettyään hän näkee tien varressa sokean miehen. 

Hän pysähtyy miehen luo. Miehen, jonka muut näkivät ensisijaisesti hänen puutteidensa kautta.  

Tuohon aikaan sokeuden ajateltiin olevan synnin seurausta. Sairaus, vamma tai elämän onnettomuudet tulkittiin rangaistukseksi.  

Vaikka ymmärryksemme sairauksien syistä on lisääntynyt valtavasti, ei ajatus ole vieras meidänkään aikanamme. Ihmisten vaikeita elämänkohtaloita ja sairautta saatetaan selittää heidän omien valintojensa, uskon puutteen tai elämän erehdysten kautta.  

Jeesus torjuu tällaisen selityksen. 

Jeesus ei pidä miehen sokeutta rangaistuksena. Hän suuntaa katseen siihen, mitä Jumala voi tehdä ihmisen elämässä sen keskellä, missä hän on.  

Jeesus sylkäisee maahan, tekee syljestään tahnaa ja sivelee sitä miehen silmiin. Peseydyttyään mies parantuu.   

Se jälkeen alkaa pitkä asioiden selvittely. Naapurit kyselevät, onko tämä todella sama mies, joka ennen istui kerjäämässä. Mies viedään fariseusten luo. Jeesus on parantanut miehen sapattina, ja häntä syytetään siitä. 

Kertomus alkaa muistuttaa oikeudenkäyntiä. Todistajia kuullaan ja parannettua miestä kuulustellaan moneen kertaan. Myös hänen vanhempansa kutsutaan paikalle. 

Vanhemmat vahvistavat, että mies todella on heidän poikansa ja että hän on syntynyt sokeana. Mutta kun heiltä kysyttiin, miten hän nyt voi nähdä, he vastaavat: ”Kysykää häneltä, hän puhuu itse puolestaan.” 

Vanhemmat pelkäävät, että niin heidät kuin poika suljetaan yhteisöstä ulos. Vanhempien reaktio ei kerro välinpitämättömyydestä vaan siitä, mitä pelko voi tehdä ihmiselle.  

Uskonnollinen yhteisö voi parhaimmillaan antaa ihmiselle turvaa, luottamusta ja kodin. Mutta silloin, kun sokeutemme on samanlaista kuin kertomuksen fariseusten, hyvääkin tarkoittava rakkaus voi kääntyä hengelliseksi vallankäytöksi.  

Kun vanhemmilta ei saada haluttua vastausta, fariseukset kutsuvat parannetun miehen uudelleen luokseen. Tästä hetkestä äsken kuultu evankeliumin katkelma kertoo.  

Kertomuksessa toistuu uskonnollinen varmuus: ”Me tiedämme”. Me tiedämme, että olet syntinen. Me tiedämme, miten Jumala toimii.  

Parannettu mies vastaa toisin: ”Onko hän syntinen, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että minä, joka olin sokea, näen nyt.” 

Hän ei väitä tietävänsä kaikkea. Hän ei osaa selittää, kuka Jeesus on. Hänen todistuksensa perustuu elettyyn kokemukseen: näen nyt.  

Nyt kertomuksen asetelma muuttuu. 

Syntymästään asti sokea mies, jota ympäristö on pitänyt kerjäläisenä syntiensä vuoksi, neuvoo miehiä, jotka olivat käyttäneet elämänsä pyhien kirjoitusten tutkimiseen. ”Merkillistä”, hän sanoo, ”että te ette tiedä, mistä hän on, ja kuitenkin hän on antanut minulle näköni.” 

Johanneksen kertomuksessa miehen ymmärrys syvenee vähitellen. Hänen näkönsä palautuu hetkessä. Hengellinen näkeminen avautuu vähitellen, kysellen. 

Rakkaat ystävät,
hyvä piispantarkastusmessuun kokoontunut seurakunta. 

Usko ei ala siitä, että kaikki kysymykset ratkeavat. Usko ei ole varmuutta eikä epäilysten poistumista. Usko on silmien avautumista: jokin tulee nähdyksi uudella tavalla, uudessa valossa. Ihminen jatkaa kulkuaan sen valon varassa, jonka on lahjaksi saanut. 

Sunnuntain teksti puhuu uskosta ja epäuskosta. Se muistuttaa meitä siitä, että uskon ja epäuskon raja ei kulje ihmisten välillä vaan jokaisen meidän sydämessämme. 

Jeesuksen seuraajat ovat alusta asti olleet epäileviä, pelkääviä, erehtyviä ja keskeneräisiä ihmisiä.  

Jeesus ei etsinyt seuraajikseen uskossaan varmoja. Hän etsi kaipaavaa ihmistä. Hän kutsui nimeltä. Hän kuunteli kysymyksiä. Hän antoi uuden alun. Hän näki uskoa sielläkin, missä muut näkivät epäilyä, epäonnistumista tai vääränlaisen ihmisen. 

Rakkaat ystävät,
palataan vielä kysymykseen, kuka kertomuksessa oikeastaan on sokea. 

Fariseukset eivät ole väärässä siksi, että he kysyvät. He ovat eksyksissä siksi, että he eivät varmuudessaan kykene kuuntelemaan toisen kokemusta. He tutkivat Jumalan tekoja, mutta eivät tunnista niitä ympärillään.  

Kertomuksen surullisin kohta on se, jossa fariseukset ajavat miehen ulos. 

Miestä ei kuulla, eikä ymmärretä. Samalla hän menettää paikkansa yhteisössä. Hänet työnnetään sivuun, ulkopuolelle, yksinäisyyteen.  

Tällaista uskonnollinen vallankäyttö voi pahimmillaan olla. Toista ei kuulla vaan hänet määritellään ulkopuolelta. 

Kaikkina aikoina meidän on kysyttävä, olemmeko niin varmoja uskossamme, ettemme kykene kuulemaan tai näkemään ihmistä, jota Kristus rakastaen katsoo?

Kertomus ei kuitenkaan pääty ulos ajamiseen. Jeesus kuulee, mitä miehelle on tapahtunut ja etsii hänet.  

Mies ei ulos sysättynä löydä tietä Jeesuksen luo vaan Jeesus löytää hänet. Jeesus tulee hänen luokseen, näkee hänet ja avaa uudelleen tien yhteyteen.  

Hän kysyy: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?” Mies vastaa: ”Herra, kuka hän on? Sano, jotta voisin uskoa.” 

Vieläkin mies etsii. Hän on jo parantunut ja näkee. Hän on jo puolustanut Jeesusta ja maksanut siitä kalliin hinnan. Mutta vieläkään hän ei väitä tietävänsä kaikkea. 

Hän pyytää Jeesusta näyttämään tietä: ”Sano, jotta voisin uskoa.” Jeesus vastaa: ”Sinä olet nähnyt hänet.”  

Mies ei ainoastaan katso Jeesusta silmillään. Hänen luottamuksensa purkautuu sanoiksi: ”Minä uskon”. 

Tänään vietämme piispantarkastusmessua. Piispantarkastuksessa on tarkasteltu seurakunnan elämää, taloutta, rakenteita ja tulevaisuutta. Kaikki se on tärkeää. 

Tämän päivän evankeliumi tuo keskellemme vielä yhden tärkeän, ehkä tärkeimmän kysymyksen: Keitä emme ole nähneet? Kenen ohi katsomme? Keitä Kristus kutsuu meidät näkemään? 

Näemmekö ihmisen, jonka elämä on erilaista kuin omamme? Näemmekö lapset, nuoret ja kuulemmeko heidän kysymyksensä? Huomaammeko kaipaavan, entä yksinäisen tai väsyneen, uskossaan epävarman, ulkopuolelle joutuneen?  

Heidän luokseen Jeesus meni. Ja heidän luokseen myös hänen kirkkonsa on lähetetty.  

Rakkaat ystävät,
evankeliumikertomuksessa mies ajetaan ulos, mutta Jeesus etsii hänet. Siinä on evankeliumi. 

Tänäänkin Kristus etsii sinut, näkee ja kohtaa koko elämäsi kanssa. Saat luottaa häneen. Hän on luvannut kulkea kanssasi.   

Hän lähettää meidät toistemme luo. Tänään pyydämme: avaa silmämme näkemään toisemme. Jokainen sellaisena, jota sinä jo rakastaen katsot.