Lainaa lapsilta

”Hitaasti maa liikkuu, parahtelee ja ulvoo, hitaasti ryömivät kivet, kierivät luut esiin, hitaasti kaivautuvat esi-isät huokaavasta paahtuneesta maasta, hitaasti syntyvät kuolleista elämään ja katsovat sinua silmiin.”

Näin kirjoittaa Jussi Hyvärinen runossaan, joka vie meidät ihmiskunnan alkukotina tunnettuun Itä-Afrikan Olduvain rotkoon ja samaan aikaan Raamatun alkumyyttien maisemaan. Samaan, josta äsken kuulimme katkelman selkokielellä.

Myyttisessä paratiisikertomuksessa puutarha on ihmissuvun kehto, jossa Jumala luo kaiken hyväksi: luonnon, eläimet ja ihmisen vuorovaikutukseen itsensä kanssa.

Syödessään hyvän ja pahantiedon puusta, ihminen piiloutuu. Paratiisin puutarhassa Jumala kysyy ihmiseltä: Missä sinä olet?

Missä sinä olet, hän kysyy meiltä tänään, kun olemme aloittamassa kirkolliskokousviikkoa Turussa. Kylmä talvi on väistynyt ja luonto on herännyt. On kevään aika: multa tuoksuu, vuokot kukkivat, kirsikkapuut ovat kukassa, silmut aukeavat, linnut laulavat kilpaa. Kaikki se, mikä tuntui olevan kylmää ja kuollutta on herännyt jälleen eloon. Onhan se taas ihme.

Mutta missä sinä olet? Millainen on ollut sinun talvesi? Millaisin mielin katsot edessä olevaa viikkoa, kevättä, kesää? Missä sinä olet juuri nyt?

Myyttiset alkukertomukset kulkivat nuotiotarinoina sukupolvelta toiselle ja saivat vasta myöhemmin kirjallisen muodon. Nämä kertomukset elävät erilaisina kerroksina tässä maailmassa ja yhä niitä kerrottaan. Tänäänkin täällä Maarian kirkossa me pysähdymme kertomukseen, jota on kerrottu tuhansien vuosien ajan.

Suuri kertomus lähtee liikkeelle paratiisista, josta ensimmäiset ihmiset karkotettiin. Myöhempi kristillinen uskontulkinta puhuu syntiinlankeemuksesta. Mutta alussa oli paratiisi ja kaikki oli hyvin. Yhä vieläkin vuosituhansia myöhemmin me tunnemme tuon paratiisin tuoksun, kannamme sen muistoa itsessämme. Se on luomisen tuoksu, se on kevään tuoksu.

Paratiisi ei päästä meitä helpolla. Tiedämme yhtäältä Adamin ja Eevan, jotka karkotettiin paratiisista ja toisaalta ristin ryövärin, jolle Jeesus lupasi, että ”jo tänään sinä olet minun kanssani paratiisissa”.

Paratiisia, parempaa maata, me elämässämme etsimme. Muukalaisuuden kokemus on istutettu meihin: olemme maailmassa, mutta emme maailmasta. Ikävöimme kotia, alkuperäistä yhteyttä, Jumalan läheisyyttä. Tiedämme se, että pahan voimat eivät anna periksi. Häpeä ja syyllisyys ovat tuttuja tunteita. Elämän varjot eivät jätä meitä. Kauniitkin hetket väistyvät, emme voi tarrautua niihin. Ylösnousemuskaan ei tehnyt maailmasta paratiisia.

Vuodet tulevat ja menevät, aina on tullut uusi kevät. Sukupolvet vaihtuvat, niin kuin päättäjätkin täällä kirkolliskokouksessa.
Nyt on meidän aikamme, meidän vuoromme. Kirkkaina hetkinä saatamme tunnistaa elämän ainutkertaisuuden. Tässä toteutuu minun elämäni, olen osa pitkää jatkumoa, yksi pieni, mutta tärkeä lenkki ketjussa.

Tällaisina hetkinä, kun pysähdymme ja avaudumme arjen ulkopuolelle kohti elämän perustaa, saatamme tunnistaa myös sielun ikävän. Nämä hetket ovat lahjoja elämän melun, tekemisen ja kulutuksen kyllästämille.

Missä sinä olet, kysyy Jumala myös tänään. Paratiisin kaipuu pitää meidät liikkeessä. Kaipaus saa meidät rakentamaan maan päälle paratiisia. Hetkittäin sen koemme, mutta enemmän se pakenee otteestamme.

Suomessa ja suuressa osassa maailmaa elämämme toteutuu monenlaisen hyvän, osin jopa yltäkylläisyyden keskellä. Jokapäiväinen leipä ja elämän perustarpeet ovat käsissämme. Kulutamme maailmaa ja itseämme loppuun.

Onko niin, että tänään kaiken hyvinvoinnin keskellä paratiisi ei ole paikka, jossa elämän perustarpeet on tyydytetty. Vaan paikka, jossa elämälle löytyy merkitys ja tarkoitus?

Olemme samaa ainetta kuin maa. Mooseksen kirjan katkelmassa kuulimme, kuinka paratiisista karkotettu ihminen laitettiin viljelemään maata, josta hänet oli itsekin tehty. Mekin olemme savea, jota Jumala muovaa. Meihin ja maahan Jumala on sitoutunut. Olemmeko unohtaneet tämän yhteyden?

Luomiskertomuksessa ihmisen luominen oli erityistä, mutta kun lukee Vanhan testamentin kertomuksia, huomaa, että useimmiten kaikista luoduista puhutaan ensisijaisesti suhteessa Jumalaan, ei suhteessa ihmiseen. Ihminen kyllä tietää sekä hyvän ja pahan, kuulimme äsken. Kun alkavalla kirkolliskokousviikolla tartumme edessä oleviin asioihin, osaammeko erottaa hyvän ja pahan? Kun katselemme tänään Jumalan meille lahjaksi luomaa maailmaa, olemmeko erottaneet hyvän ja pahan, eläneet kestävästi ja oikein?

Ihmiselle tuttu on kiusaus, jossa piirtää hyvyyden ja pahuuden jakolinjoja ihmisryhmien välille. Nuo ovat pahoja, me hyviä. Jaamme helposti maailmaa meihin ja muihin, hyviin ja pahoihin, tuttuihin ja vieraisiin.

Mustavalkoinen maailma houkuttelee, mutta se on vaarallinen kahtiajako. Se tekee sokeaksi omille pimeille puolille ja lähiyhteisössä tapahtuvalle vääryydelle. Uskon ja epäuskon, hyvyyden ja pahuuden raja ei kulje ihmisten välillä vaan jokaisen ihmisen sisällä. Kiusaukset ja taistelu hyvyyden puolesta käydään jokaisen sydämessä. Kukaan meistä ei siltä säästy.

Rakkaat kristityt, kestävä elämä toteutuu ihmisen ja luonnon sopusoinnussa. Kirkon on kannettava oma vastuunsa,
korjattava omat erheensä. Myös meiltä vaaditaan nöyrää uudelleenajattelua, mielenmuutosta ja kestävää elämäntapaa. Tähän tarvitsemme toisiamme, toimia ja rukousta. Silloin me voimme yhdessä olla myös maailmaa muuttava ja uudistava voima. Me emme ole saaneet tätä maailmaa perinnöksi edellisiltä sukupolvilta vaan lainaksi tulevilta.

Jumalan luomistyön huippu ei ollut ihmisen luominen vaan lepopäivän pyhittäminen. Maanpäällistä paratiisia vimmaisesti rakentaessamme olemme kadottaneet yhteyden pyhään, lepoon ja kohtuuteen. Lepopäivä muistuttaa, että ihmisen arvo ei ole lopulta työssä ja tekemisessä.

Olin viikko sitten mökillä, lepäsin ja lueskelin vanhaa vieraskirjaa. Oli pysäyttävää lukea mummuni tekstiä. Ukki oli kuollut vuotta aiemmin. Mummuni tunsi syvää kiitollisuutta elämästä ja ihanista kesäpäivistä, mutta jatkoi sitten:

”Ei sitä ennen osaa arvioida, miten se elämä on ikävää, kun elämäntoveri otetaan pois. Ukista jäi hyvä muisto. Lapset olivat hänelle aina rakkaita. Hoiti aivan viimeiseen asti kaikkia. Minä olen nyt lähtövuorossa. Sitä ei tiedä, milloin ne kuolinkellot minulle soivat. Koska oikein pääsen täältä Heikki-ukin viereen kirkkomaahan odottamaan ihanaa ylösnousemuksen aamua. Käypäläisiä me ihmispoloiset täällä vieraan maan kamaralla olemme. On kaunis aamu. Hiljainen on koko niemi. Ihmiset ovat heinäkiireiden takia töissään.”

Tänäänkin on kaunis aurinkoinen aamu. Luonto on lupauksia täynnä. Heräävä metsä, kukkivat rinteet ja lintujen viserrys kutsuvat puoleensa ja hoitavat. Jumala, joka luo mullan alla uutta, lämmittää myös meidän kylmät sielumme ja kohmeiset ruumiimme. Maasta ja meistä versoo elämä.

Hyvä kirkolliskokousväki, tänäänkin Vapahtaja liittyy seuraamme ja kysyy: Missä sinä olet? Hän näkee sinut, kutsuu yhteyteensä ja murtuu alttarilla meidän eri tavoin murtuneiden puolesta. Paratiisin voimat murtautuvat keskellemme. Näet pelastajasi kasvot. Saat olla turvassa.

Yhteydessä häneen näemme maailman toisin, toivon valossa, jatkumona, jossa elämästä kulkee tie toiseen. Mummuni kokemus oli, ettei lopullisia jäähyväisiä ole.

Kun elämää katsoo ikuisuuden horisontissa, näkee myös oman aikansa toisin. Aika ei vain kulu vaan se myös tulee vastaan, täyttyy. Kun näin kokee, voit tuntea kiitollisuuden ja askeltaa kevyemmin paratiisin tuoksussa.

Olemme syntyneet kuolleista elämään. Voimme katsoa toisiamme silmiin ja yhteistä lahjaksi saatua maailmaa.