Minä elän

Vanhemman suurin pelko on, että omalle lapselle tapahtuisi jotain pahaa. Lapsen vakava sairastuminen vie aina elämän raiteiltaan. Jos oma lapsi kuolee, mikään ei sen jälkeen ole niin kuin ennen. Sitä kysyy, miksi asiat eivät voi tapahtua elämässä oikeassa järjestyksessä ja mikä kaiken merkitys oikein on.

Ja silti pahaa tapahtuu. Lapsia sairastuu. Onneksi moni paranee, mutta silti lapsia ja nuoria kuolee ennen aikojaan. Eikä vain lapsia ja nuoria, vaan myös täyden elämän keskellä olevia aikuisia.

Elämä ei ole meille tasapuolinen. Useimmat meistä kohtaavat elämänsä aikana sairautta ja kuolemaa. Elämme monenlaisten kipeiden ja vaikeiden asioiden kanssa. Luopuminen tekee kipeää ja on myös pelottavaa.

Äsken kuullussa evankeliumikertomuksessa Jeesuksen luokse tulee isä, jolla on sydämessään hätä. Mies on varakas ja vaikutusvaltainen. Korkea asema ei kuitenkaan suojaa häntä elämän haavoittuvuudelta, niin kuin ei suojaa ketään meistä. Olemme kaikki sen edessä yhtä paljaina.

Kertomuksen isän poika on sairaana, kuolemaisillaan. Isä rakastaa lastaan ja lähtee etsimään hänelle apua suurimmassa hädässään. Ihmiset puhuvat, että Jeesus kulkee opetuslastensa kanssa lähiseudulla. Niinpä isä lähtee Jeesuksen luokse pyytämään apua.

Isän pyyntö on monelle meistä tuttu. Suuren hädän keskellä huokaamme tai huudamme Jumalan puoleen: Herra, auta.

Isä pyytää Jeesusta lapsensa luo, mukaansa: ”Herra, tule ennen kuin poikani kuolee.” On kiire. Mutta Jeesuksen vastaus on tyly, suorastaan torjuva: ”Ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Ja silti, kaiken torjunnan jälkeen, Jeesus sanoo: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.”

Kapernaumin virkamiehen pojan parantaminen on yksi niistä Johanneksen evankeliumin kertomuksista, joissa parantuminen ei tapahdu näkyvästi, vaan etäältä sanan voimalla: Jeesus ei kosketa sairasta, ei mene hänen luokseen, ei lausu rukousta hänen vierellään. Hän parantaa kaukaa, sanoo vain: ”Poikasi elää.”

Jeesus käskee isän palata kotiinsa ja isä tekee niin. Kun isä on matkalla poikansa luokse, hän kohtaa matkalla palvelusväkeään ja kuulee, että poika on parantunut. Paraneminen on tapahtunut juuri sillä hetkellä, kun Jeesus sanoi: ”Poikasi elää.” Nyt isä uskoo.

Kuultu kertomus päättää Johanneksen evankeliumin kokonaisuuden, joka on alkanut kuvauksella Jeesuksen ensimmäisestä ihmeteosta.

***

Kertomuksen keskiössä on usko, joka kurottautuu kohti auttajaa. Se ei ole tietoa, eikä varmaa tunnetta, vaan luottamusta suuren hädän keskellä.

Isän usko on sinnikästä turvautumista, ojentautumista apua kohti. Isä uskoo, että Jeesus voi auttaa häntä ja hänen rakkaitaan elämän vaikeuksien keskellä.

Kertomuksessa paranemisen ihme ei tapahdu vain pojassa vaan myös isässä. Isän luottamus muuttuu uskoksi, kun hän kuulee pojan parantuneen. Käy niin kuin Jeesus sanoo: Tarvitaan tunnusteko, ihme.

Aina sairaus ei parane. Toisinaan tapahtuu pahin: oma lapsi kuolee.

Kovien koettelemusten keskellä parantuminen on usein murtumista. Parantumisen tie on myös murtumisen tie. Tällä tiellä ihminen oppii hyväksymään elämän haurauden ja oman haavoittuvuutensa. Tätä tietä kulkiessa voi löytää kaiken kipeänkin keskellä merkityksen, uuden alun, elämän.

***

Oletko sinä joutunut lähtemään Jeesuksen luota ilman lupausta asioiden parantumisesta, muutoksesta? Onko kertomuksen isän hätä ja kokemus torjutuksi tulemisesta sinulle tuttua?

Luulen, että täällä sateenkaarimessussa on monia, jotka tietävät miltä tuntuu tulla torjutuksi. Tiedät, millaista on, kun etsii apua ja turvaa, oman olemassaolon oikeutusta, mutta tuletkin sysätyksi syrjään, joutuu puolustautumaan, jää turvattomaksi.

Sairaalapastori Markku Nieminen kirjoitti vastikään kirkollisesta kaksoisviestinnästä. Hän kuvasi, miten psykiatriassa kaksoisviestintä tarkoittaa sairastuttavaa ristiriitaa puheen ja käytöksen välillä. Sitä tapahtuu esimerkiksi silloin, kun vanhempi sanoo rakastavansa lastaan ja samalla torjuu hänet. Tällaisessa tilanteessa viesti rakkaudesta on lapselle hämmentävä, epäuskottava. Tällaisen kaksoisviestinnän psyykkiset seuraukset tiedetään vakaviksi.

Nieminen kuvasi, miten samaa tapahtuu kirkossa ja kirkon keskusteluissa. Julistamme sanomaa pelastavasta Jumalasta, mutta samalla uhkailemme ja turhennamme toisella tavalla ajattelevia ihmisiä teologisin, moraalisin ja opillisin perustein.

”Vaikeasti miellettävissä oleva kaksijakoinen kiivaus on uskonnollista kaksoisviestintää, sellaisena erityisen vakavaa ja tuomittavaa vaikeiden inhimillisten haasteiden, eksistentiaalisten elämän ja kuoleman kysymysten edessä”, Nieminen kirjoittaa.

Onko tämä sinulle tuttua? Ehkä kotona on sanottu, että sinua rakastetaan, mutta yhtä aikaa olet tullut hylätyksi. Tai sitten se on tapahtunut Jumalan perheväen keskellä. Sinulle on kerrottu, että Jumala on luonut meistä jokaisen ja sinäkin olet ainutkertainen Jumalan kuva, mutta samalla on annettu ymmärtää, että olet kuitenkin vääränlainen. Sinun elämäsi ei saa toteutua yhtäläisesti.

Tämä on uskonnollisen kaksoisviestinnän syvä haava. Sen tunnistaminen ja tunnustaminen on välttämätöntä, jotta parantuminen voi alkaa ja voimme yhdessä rakentaa turvallista kirkkoa.

Jokaisen ihmisen avoimen ja arvostavan kohtaamisen pitäisi olla selvää kaikissa yhteisöissä. Tämä koskee myös kirkkoa. Kuitenkin keskustelu seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä on ollut ja on yhä haavoittavaa. Kovat sanat ja torjutuksi tuleminen ovat jättäneet kipeitä jälkiä moneen. Kirkko ja uskonnolliset yhteisöt ovat osaltaan laskeneet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen harteille painavia taakkoja.

Tänään haluan sanoa sinulle: Homoseksuaalisuus tai sukupuoli-identiteetti ei ole synti, josta pitää tehdä parannusta. Se ei ole sairaus, josta pitää parantua. Samaa sukupuolta olevien parien suhteissa tai avioliitossa ei ole mitään väärää. Olet Jumalan kuva, ehyt sellaisena, miksi sinut on luotu.

***

Kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen tehtävä on vahvistaa hyvää. Ei toisille, vaan kaikille. Seksuaalisuuden monimuotoisuuden ymmärtäminen on parantanut lukuisien ihmisten elämää. Meidän tulee tätä myönteistä kehitystä ja tuntea vastuumme seurakunnissa ja kirkossa.

Norjan evankelis-luterilainen kirkko näytti tästä vastikään esimerkkiä, kun se pyysi johtavan piispan Olav Fykse Tveitin johdolla anteeksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöiltä. Piispa Olav totesi anteeksipyynnössä: ”Kirkon sanat ja vaikeneminen ovat aiheuttaneet häpeää, kipua ja vahinkoa. Kirkon aiemmat opetukset, käytännöt ja hiljaisuus ovat johtaneet siihen, että ihmiset ovat kokeneet, ettei heillä ole paikkaa kirkossa. Toiset ovat eronneet kirkosta, toiset menettäneet uskonsa.”

Nyt Norjan kirkossa halutaan rakentaa yhteisöä, jossa osallisuus ja turvallisuus kuuluvat myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Anteeksipyyntö merkitsee sitoutumista tekoihin, jotka voivat vähitellen parantaa. Se ei poista koettua kipua ja kärsimystä, mutta se on askel parantumisen matkalla.

Kristittyinä meidät on kutsuttu jakamaan toistemme kipu, kulkemaan yhdessä ristin tietä. Me emme voi katsella toistemme elämää etäältä tai suhtautua siihen välinpitämättömästi. Myös kirkko tarvitsee parantumista. Se edellyttää ymmärrystä tehdyistä virheistä ja halua pyytää anteeksi. Tarvitsemme Jumalan puoleen kääntymistä ja Jeesuksen eläväksi tekeviä sanoja.

Jokaisessa meissä elää toive saada elää arvostettuna ja rakastettuna, omana itsenään, suhteessa toisiin. Ehkä se on Jumalan kuva meissä: Että kaikesta huolimatta etsimme yhteyttä, emme erillisyyttä. Silloin kuljemme toivon tietä, sitä tietä, jolle Kristus meidän lähetti.

***

Tänään, tässäkin messussa, olemme parantumisen matkalla. Saatat kantaa itsessäsi kipua, jota voi olla vaikeaa sanoittaa. Tai sitten etsit toivoa, lohdutusta, luottamusta.

Tänäänkin parantuminen on Jumalan puoleen kurottautumista. Usein rakkaudettomuuden työmaa olen minä itse. Vaikka helpompaa on tunnustaa toisten syntejä kuin omiaan. Parantuminen alkaa omasta sydämestä. Jumalan rakkaus voi saada aikaan sen, että osaamme rakastaa itseämme ja toisiamme niin kuin Jeesus meitä rakastaa.

Parantuminen voi tarkoittaa sitäkin, että ihminen uskaltaa tulla näkyväksi omana itsenään. Paluuta entiseen ei ole, on vain liike kohti jotakin uutta. Ukrainalainen ikonimaalari Arsen Bereza sanoo koskettavasti: ”Ahdistus ei ole varjo, vaan syntymä ennen elämää.”

On ihmeitä, jotka tapahtuvat nopeasti, ja on ihmeitä, jotka tapahtuvat hitaasti. Usein johdatuksen hiljaisen virtauksen näkee vasta jälkikäteen. Hitaat muutokset vaativat aikaa, ne voivat viedä vuosikymmeniä.

Mutta ihmisen elämä ei odota, se toteutuu tässä ja nyt. Siksi tarvitsemme parantavia sanoja, jotka vapauttavat ja tekevät meidät eläväksi.

Saat luottaa siihen, että Vapahtajamme on ”lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli”. (Ps.34:19)

Rakkaat ystävät, me elämme Kristuksessa ja Kristus on meissä. Se on rakkautta, joka ylittää ajan ja etäisyyden. Rakkautta, jossa ei ole ehtoja. On vain käsi, joka ojentuu kohti kaikkea haavoittunutta.

Tässä iltamessussa Jeesus ympäröi sinut huolenpidolla. Jospa juuri tässä hetkessä voisi alkaa parantuminen ja voit kokea: Minä elän.

”Herra on lähellä. Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa. ” (Fil. 4:5-9)