Missä sinä olet tässä kuvassa?

Tässä kirkossa on vanha aarre.

Tarkoitan Margareta Capsian vuonna 1739 maalaamaa alttaritaulua, joka kuvaa viimeistä ehtoollista. Se on vanhempi kuin tämä kirkko. Se on nähnyt jotakin sellaista, mitä kukaan meistä ei ole nähnyt. Vanhan kirkon palon. Uuden kirkon rakentamisen. Monta sukupolvea kastettuja, vihittyjä, haudattuja, elämäniloa, kaipausta ja hätää. Se on kulkenut tämän seurakunnan mukana halki vuosisatojen. Taulu pelastui vuoden 1773 tulipalosta ja siirrettiin uuteen kirkkoon.

Minua puhuttelee siinä erityisesti yksi yksityiskohta, joka teille paikallisille on tuttu.

Kun Capsia maalaa kirkkoherra Henrik Laihianderin ja kappalainen Simon Fonseliuksen mukaan ehtoolliskuvaan, hän toimii niin kuin ajan taidemaalarit, mutta samalla tekee jotakin yllättävää. Hän rikkoo aikarajan.

Kysymys ei olekaan enää siitä, mitä tapahtui Jerusalemissa kerran.

Miksi kaksi säkyläläistä pappia istuu samassa kuvassa Jeesuksen ja opetuslasten kanssa? Ehkä siksi, ettei kukaan voisi jäädä katselemaan kuvaa turvallisen välimatkan päästä. Ehkä siksi, että Capsia kutsuu meitäkin tässä Säkylän seurakunnan 250-vuotisjuhlassa kysymään: Missä sinä olet tässä kuvassa?

Samaan kysymykseen johdattelee meitä myös tämän sunnuntain evankeliumi.

Päivän evankeliumissa ollaan Jeesuksen kotikaupungissa, Nasaretin synagogassa. Jeesus on juuri lukenut Jesajan kirjaa ja ilmoittanut kuulijoilleen, että he ovat saaneet nähdä kirjoitusten täyttymyksen. Ensin ihmiset hämmästelevät. He puhuvat hänestä hyvää. Mutta vähitellen ilmapiiri muuttuu. He eivät oikeastaan kuuntele sitä, mitä Jeesus sanoo. He katsovat sitä, kuka sanoo. Eikö tämä ole Joosefin poika? Eikö hän ole meidän joukkomme kasvatti?

Nasaretin asukkaat ovat vakuuttuneita siitä, että he tuntevat Jeesuksen. He eivät torju vierasta profeettaa. He torjuvat tutun.

He ajattelevat tietävänsä, kuka Jeesus on. He ovat kasvaneet hänen kanssaan. He tuntevat hänen taustansa. He tietävät, mistä kylästä hän on kotoisin.

Tämän sunnuntain aiheena on etsikkoajat. Raamatussa etsikkoaika merkitsee Jumalan erityistä vierailuaikaa. Etsikkoajalla tarkoitetaan erityisiä vaiheita ihmisen elämässä, jolloin Jumala tulee lähelle ja puhuttelee. Tällaisia aikoja ihmisen elämässä voi olla useita.

Jumala etsii kutsumalla: Missä olet?

Myös ihmisyhteisöt kokevat etsikkoaikoja, kun ne ovat ratkaisujen ja valintojen edessä. Omiin kykyihin, ihmisviisauteen ja erikoisasemaan luottaminen voivat estää kuulemasta Jumalan ääntä. Myös yhdessä voidaan eksyä.

Etsikkoajan vastakohta ei välttämättä ole epäusko, torjunta tai kieltäminen. Se voi olla myös tottumus.

Jeesuksen kotikylän väki tiesi Jeesuksen tekemistä ihmeteoista. Ongelmana ei ole tiedon puute.Ongelmana on vääränlainen varmuus.

Heidän korvansa ovat ehkä auki, mutta sydän on suljettu.

Kokemus on tuttu myös meille. Miten helposti ajattelemme, että evankeliumin sanat on tarkoitettu jollekin toiselle. Kutsu seuraamaan Jeesusta koskeekin aina jotakuta muuta. Minähän tunnen tämän jo. Muiden pitäisi muuttua, ei minun.

Margareta Capsia ei antanut säkyläläisten jäädä turvallisesti katselemaan kuvaa etäältä. Hän maalasi heidän omat pappinsa tapahtumien keskelle. Ikään kuin hän olisi sanonut: ”Älkää katsoko vain heitä. Katsokaa itseänne.”

Tänään, 250 vuotta tämän kirkon vihkimisen jälkeen, sama kysymys kuuluu meille: Missä minä olen tässä kuvassa? Tunnistanko hänen äänensä? Kuulenko hänen kutsunsa?

Kirkon 250-vuotisjuhlassa kysymme: Kuulemmeko Kristuksen äänen vai olemmeko niin tottuneet kirkkoon, uskoon ja tuttuun perinteeseen, ettemme enää ylläty Jumalasta?

Päivän evankeliumissa Jeesus tuo tähän juhlaan keskellemme myös Sarpatin lesken ja syyrialaisen Naamanin. Hän yhdistää itsensä profeettojen ketjuun.

Sarpatin leski oli köyhä leskivaimo, joka osoittaa profeetta Elialle vieraanvaraisuutta, vaikka hänellä on enää itselleen ja pojalleen kourallinen jauhoja ja hieman öljyä. Tapahtuu jakamisen ihme, jauhot eivät lopu, eikä öljy hupene.

Naaman taas oli Syyrian kuninkaan sotapäällikkö, joka saa apua spitaaliin profeetta Elisalta. Hän parantuu, vihollinen armahdetaan.

Nämä ihmiset kuuluivat vieraisiin ja muukalaisiin, niihin ihmisiin, joilta kukaan ei olisi odottanut erityistä asemaa Jumalan suunnitelmassa. Ja silti Jeesus haluaa meidän muistavan heidät.

Nasaretin synagogassa kuulijat raivostuvat. Suosio vaihtuu syytöksiin.

Miksi näin käy? Se muistuttaa, kuinka alusta asti Jeesuksen toiminta herätti myös vastustusta. Vanhan Simeonin ennustus käy toteen: ”Jeesus on kompastuskivi, johon monet israelilaiset kaatuvat”.

Jeesus muistutti oman kotiseudun kuulijoita siitä, kuinka vierasmaalainen leski ja syyrialainen sotapäällikkö kuuluivat armahdettuihin. Jumalan armoa ei voi omistaa. Jumala ei ole meidän hallittavissamme.

Jeesuksen omalla kotiseudulla vihaiset ihmiset ajavat hänet vuoren rinteelle ja haluavat syöstä hänet sieltä alas. Jeesus kuitenkin kulkee väkijoukon halki ja jatkaa matkaansa. Hänen toimintansa on vasta alussa. Hänen tehtävänään on ilmoittaa köyhille hyvä sanoma, julistaa vangituille vapautusta, antaa sokeille näkönsä ja päästää sorretut vapauteen.

Jumala toimii siellä, missä me emme ajattele niin tapahtuvan. Hän kutsuu heitäkin, joita me helposti pidämme ulkopuolisina.

Samaa viestii meille myös Capsian alttaritaulu: Ei vain apostolit. Ei vain pyhät. Vaan kaksi paikallista pappia Satakunnasta. Jumalan historiaan vedetään mukaan tavallisia ihmisiä.

Tai oikeastaan vielä enemmän. Siihen vedetään mukaan kokonainen seurakunta. Ehtoollispöytä laajenee Jerusalemista Säkylään.

Päivän evankeliumiteksti ja Capsian alttaritaulu muistuttavat juhlivaa seurakuntaa samasta: kutsu koskee myös sinua ja minua.

Rakkaat ystävät,
250 vuoden aikana tämä kirkko on nähnyt paljon. Moni on tullut ja moni lähtenyt. On ollut nälkävuosia ja sodan vuosia, jälleenrakennuksen aikaa ja suurten muutosten aikaa. Välillä ihmisten sydämet ovat olleet avoimia, välillä sulkeutuneita. Kaikkina aikoina Kristus on elänyt tämän seurakunnan keskellä.

Jumalan armo pysyy.

Tänäänkin hän kutsuu meitä. Jumala haluaa, että voisimme elää elävässä yhteydessä häneen, turvassa kaiken sen keskellä, mitä elämässämme on.

Tänäänkin hän lähettää meidät leirin ulkopuolelle.

Nasaretissa ihmiset työnsivät Jumalan Sanan pois elämästään. Capsian taulussa seurakunnan ihmiset vedetään mukaan evankeliumin tapahtumiin.

Kun vuoden 1773 palon jälkeen kirkon ympärille jätettiin laaja avoin alue, sille oli käytännöllinen syy. Tuli ei saanut enää päästä leviämään samalla tavalla. Yhä edelleen Säkylän kirkko seisoo avarassa maisemassa. Avoimessa kirkkoaukeassa voi nähdä myös hengellisen kuvan.

Jumalan ympärillä on avaraa tilaa.

Kristus ei kutsu luokseen vain niitä, jotka ovat onnistuneet uskossaan. Hän kutsuu luokseen oman kotikylänsä väkeä, mutta yhtä lailla vieraita ja muukalaisia. Hän kutsuu myös niitä, jotka epäilevät, väsyvät ja kantavat mukanaan rikkinäisyyttään. Hänen pöydässään on paikka myös sille, joka tuntee olevansa kaikkein kauimpana.

Tänäänkin hän kutsuu luokseen myös sinua, rohkaisee ja lupaa kulkea kanssasi jokaisella askeleella. Tämä juhla ja pyhä muistuttavat: Huomaatko, kuinka sinutkin on jo maalattu Jumalan kuvaan?

Margareta Capsian taulu on katsellut tätä seurakuntaa lähes kolmen vuosisadan ajan. Se on kertonut samaa viestiä sukupolvelta toiselle: Sinäkin kuulut tähän kuvaan.

Rakkaat säkyläläiset, julistakaa rohkeasti evankeliumia, menkää sinne, missä on hätää ja surua, jakakaa elämäniloa, vahvistakaa toivoa.

Maalatkaa yhdessä Jumalan kuvaa.