Pimeydessä loistaa Herran merkki

Luin vastikään Roope Lipastin Mikaelin kirjan. Kirja kertoo Mikael Agricolan matkasta Venäjälle rauhanneuvotteluihin vuonna 1557. Marraskuussa piispa Mikael lähtee seurueensa kanssa pitkälle ja vaivalloiselle matkalle hevosillaan Turusta. Kotiin jäävät puoliso Birgitta ja heidän pieni poikansa Kristian.

Ensimmäinen pysähdys pitkällä matkalla on Piikkiössä ja ensimmäisen päivän iltana he saapuvat Paimioon. Päivä on ollut raskas. Mikaelin apupoika Hannu näkee valon kajastusta hämärtyvässä illassa ja huudahtaa: ”pimeydessä loistaa Herran merkki”.

Paimion pappila se vain on, Mikael vastaa Hannulle.

Tänään on tasan 700 vuotta siitä, kun kirjattiin ensimmäinen säilynyt asiakirjamerkintä Peimarista. Piispa Mikaelinkin käynnistä täällä on jo 468 vuotta. Se on pitkä aika. Siihen mahtuu monta sukupolvea ihmisten elämää.

Muinaisjäännökset kertovat vieläkin pidemmästä historiasta. Kerrotaan, että tällä alueella olisi ollut asutusta jo tuhansia vuosia ennen niitä aikoja, kun Jeesus puhui oppilailleen hyvästä paimenesta.

Olemme kristinuskon alkujuurilla Suomessa. Seurakunnan elämällä on täällä juuret syvällä maaperässä. Peimarin alueella on monia vanhoja kyliä, kirkkoja ja kirkonpaikkoja.

Kiinnostavaa on, että ensimmäisen kerran Paimio mainitaan suomen kielellä vuonna 1555, siis muutamia vuosia ennen Mikael Agricolan mahdollista vierailua Paimion pappilassa. Agricolan matka Venäjälle ei päättynyt hyvin. Paluumatkalla hän sai sairauskohtauksen ja kuoli ylitettyään valtakunnan rajan Uudenkirkon pitäjässä.

Juhliva Paimio on kaunis pitäjä Varsinais-suomalaisessa jokimaisemassa. Paikkakuntaa halkoo Paimionlahteen laskeutuva Paimionjoki, joka on vuosisatojen ajan ollut merkittävä kulkuväylä, ja jonka ympärille asutus on rakentunut.

Tämä on elävä ja perinteikäs paikkakunta, jossa keskellä kylää on Pyhän Mikaelin kirkko. Kirkko, jonka ikkunoista loistaa tänäänkin valo ohi kulkevien ihmisten elämään, kuin Herran merkki.

Tähän juhlavuoden messuun kuulemme Jeesuksen sanat: Minä olen hyvä paimen.

Johanneksen evankeliumissa Jeesus puhuu itsestään monilla arkisilla ja luonnosta otetuilla kielikuvilla. Hän kertoo olevansa vesi, leipä, valo, viinipuu, paimen ja tie.

Me olemme kyllä tietoisia, ettei Jeesus ollut ammatiltaan paimen vaan puuseppä. Hyvä paimen on kielikuva, jolla hän haluaa kertoa meille, millainen hän on.

Raamatussa on monia muitakin kohtia, joissa Jeesusta verrataan paimeneen. Me ihmiset olemme hänen lampaitaan. Paimen ja lauma kuuluvat yhteen.

Kun Jeesus puhui itsestään seuraajilleen paimenena, ihmisten ymmärsivät, mistä on kyse. Paimenessa oleminen oli tuttua.

Ehkä Paimionjokilaaksossa on edelleen lampaita ja paimentaminen on täälläkin osa joidenkin arkea? Useimmille meistä se on vieraampaa.

Tutumpi on sen sijaan kuva kauniista vehreästä niitystä, jossa lampaat vaeltavat. Ehkäpä sinäkin olet käynyt ihastelemassa ja silittämässä lampaita tai antanut heille ruokaa?

Kun tänään ajattelemme maailmaa tai omaa elämäämme, se ei ole vain vihreä niitty. Siihen kuuluvat myös rotkot ja vaikeasti kuljettavat maastot, kylmyys ja paahde. Maailman tilanne ei päästä meitä helpolla. Jokainen meistä tuntee oman elämänsä pedot ja vaikeat taipaleet, joihin on uupua.

Tällaisessa maailmassa kaipaamme Paimenta, joka toisi turvaa, nostaisi, kantaisi ja ohjaisi oikeaan.

Kaipaamme Herran merkkiä, valoa pimeyteen.

Eräs ystäväni on pienviljelijä ja heillä on kotonaan lampaita. Hän on usein kertonut lampaasta, joka kasvoi tavallista hitaammin. Perheen lapset nimesivät hänet heikoksi lampaaksi. Lammas jäi usein muista jälkeen. Hän tarvitsi myös muista useammin apua, kun oli jäänyt kiinni johonkin.

Kerran ystäväni huomasi, miten vahvemmat lampaat talloivat tätä heikkoa sorkillaan maahan. Hän juoksi pelastamaan lammasta. Lammas oli elossa, mutta se ei pitänyt mitään ääntä. Vahvat lampaat sen sijaan määkivät kovaäänisesti.

Ystäväni sanoi, että lammas opetti hänelle, etteivät yhteisön heikoimmat ole siellä, missä kaikuvat äänekkäimpien vaatimukset.

Meidän pitäisi mennä heidän luokseen, jotka eivät jaksa huutaa, hän sanoi.

Rakkaat ystävät,

Päivän evankeliumi tuo tähän juhlaan hyvän paimenen ääneen ja elämän: suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. (Joh. 15:13) Jeesus on uhrikaritsa, joka on antanut henkensä meidänkin puolestamme. Muita uhreja ei tarvita.

Profeetta Hesekielin ennustukset tulevat todeksi:
”Minä kaitsen itse lampaitani ja vien  ne lepäämään.
Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen,
minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta,
ja vahvat ja lihavat minä pidän kurissa.”

Sellainen meidän Jumalamme on. Jeesus tuli ja tulee maailmaan etsiäkseen eksyneen, tuodakseen takaisin elämässään harhautuneen. Hän sitoo murtuneen jalan, hoivaa uupunutta ja mahdollistaa levon.

Hän tulee tänäänkin keskellemme ”kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset”. Hajallaan olo voi olla sisäistä rikkinäisyyttä tai se voi olla sitä, että yhteys toisiimme ja Jumalaan, on katkennut.

Se voi olla vääränlaista vahvuutta, jossa oma uskontulkinta jättää alleen muut. Se voi olla lihavuutta, jossa unohtuu, että olemme samalla viivalla kaikki. Jokainen meistä tarvitsee ja kaipaa suojaa ja hoivaa.

Kenenkään meistä ei pidä tulla toisten tallomaksi. Ei, Jeesus lähettää meidät toistemme luokse, erilaisina ja erimielisinäkin rakastamaan toisiamme.

Hän ohjaa meitä kulkemaan sinne, missä on hiljaista kaipausta, elämän kuormia ja yhteyden etsintää.

Hän lähettää meidät maailmaan, sen iloon ja vaivaan, valaisemaan toistemme kulkua, jotta toistemme ohi kulkiessa voisimme huudahtaa niin kuin Hannu Mikaelille: ”pimeydessä loistaa Herran merkki”.

Merkki, jonka tunnistaa rakkaudesta.

Tänään juhlimme yhdessä teille rakasta kotiseutua ja kiitämme tästä kauniista pitäjästä ja sen ihmisistä.

Tässä juhlassa Jeesus on hyvänä Paimenena keskellämme. Hän kutsuu luokseen jokaisen, sinut, jonka sydän on täynnä iloa ja yhtä lailla sinut, joka koet, että olet elämässäsi eksyksissä ja vailla suuntaa.

Hän nostaa syliinsä uupuneen. Kantaa kappaleen matkan sydäntänsä vasten painaen ja kysyy: jaksathan taas, kun minä sinua näin kannan.