Riittääkö karisma?

Hyvät kuulijat, rakkaat diakonian tekijät

Olin vuosia sitten keräämässä nuorten kanssa Yhteisvastuukeräystä paikallisessa kaupassa. Kysymyksessä oli perinteinen lipaskeräys, jota rippikoululaiset tutut liivit päällä toteuttivat.

Toiset nuorista olivat rohkeita ottamaan kontaktia ihmisiin. Toiset seisoivat syrjässä ja odottivat lahjoittajien tulevan luokseen. Yhtä nuorista jännitti valtavasti, eikä lipas tuntunut millään ojentuvan kaupassa liikkuvia ihmisiä kohti. ”Mun karisma ei nyt kyllä riitä tähän”, hän totesi.

Riittääkö karisma?

Tunne voi olla tuttu myös diakoniaa työkseen tekeville. Vaatimus tehdä paremmin, osata enemmän ja kohdata taitavammin nousee paitsi omasta velvollisuudentunnosta myös diakonian toimintaympäristöstä, vaihtuvista tilanteista ja eteen tulevista lähimmäisistä.

Armolahjojen, karisman, riittävyyttä mitataan ulkopäin ja myös sisältä – riitänkö toisille entä itselleni.

Yksi työn kiireiden keskellä usein unohtuva armolahja on kysymisen karisma. Englantilainen Nobel-kirjailija Rudyard Kipling kirjoitti noin sata vuotta sitten vapaasti kääntäen näin: ”Minulla on kuusi palvelijaa. Ne opettivat minulle kaiken, minkä tiedän. Palvelijoiden nimet ovat Mitä, Miksi, Milloin, Miten, Missä ja Kuka.”

Kiplingin mainitsemat palvelijat palvelevat myös diakonian tekijöitä. Miksi teen sitä, mitä teen? Mitä tavoittelen? Milloin onnistun? Miten itse voin? Missä on rikkinäisyyttä? Kuka tästä hyötyy, jos hyötyy?

Kun osaamme kysyä, löydämme kyllä vastauksia. Erityisen tärkeää kysymysten esittäminen on murrosten ja muutosten keskellä.

Diakonia on kristillisen uskon ytimessä olevaa lähimmäisen palvelua ja sen tulee suuntautua erityisesti sinne, minne kukaan muu ei katso.

Tuttu tehtävänanto pitää sisällään mullistavan kutsun tai jopa vaatimuksen kysymysten esittämiseen. Kuka on nyt syrjässä, kuka on unohtunut? Työtä ja sen sisältöä tulee arvioida jatkuvasti uudelleen. Valmista ja täydellistä diakoniaa ei ole olemassa. Työn tekemisten tapoja ja oikeaa suuntaa on kysyttävä jatkuvasti.

Se innostaa, mutta se voi myös uuvuttaa.

Jatkuvien muutosten keskellä eläminen nousi esille myös äskettäin julkaistussa diakoniabarometrissa. Barometrin mukaan kahdeksan kymmenestä diakoniatyöntekijästä arvioi, että oma työ on jatkuvassa muutoksessa. Tämä ei yllätä – ihmisten elämä ja koko maailma on ollut viime vuosina melkoisessa myllerryksessä.

Työn kuormitusta on lisännyt pandemia-ajan lisäksi soteen liittyvä rakennemuutos ja ihmisten avun tarpeen lisääntyminen. Edessä olevasta talvesta sanotaan, että se on monille kylmä. Eikä sillä tarkoiteta vain huoneiden lämpötilaa. Ja se tuntuu diakonia jo diakonian arjessa.

Erilaisiin muutoksiin liittyy aina mahdollisuuksia. Haluammehan tehdä työmme hyvin, oppia, uudistua ja olla siellä missä apua tarvitaan. Samalla muutokseen liittyy aina myös epävarmuutta, työtä ja huolta ihmisistä, joita erilainen hätä koskettaa ja sitoo.

Ei ole ihme, että moni kertoo diakoniabarometrissa olevansa huolestunut jatkuvien muutosten vaikutuksista omaan jaksamiseen ja tuen tarpeeseen.  On hyvä tunnistaa, että kriisit ja poikkeuksellinen aika, jonka keskellä olemme eläneet, vaikuttaa myös ammattilaisten jaksamiseen.

Maailma ei jakaudu asiakkaisiin ja ammattilaisiin. Yhdessä jaamme ajan raskauden ja ihmisyyden kuorman, huolen läheisistä ja epävarmuuden tulevasta. Myös diakonian ammattilaiset tarvitsevat lepoa, välittämistä, arvostusta ja jakamista.

Samalla barometri kertoo myös hyviä uutisia: huoli tulevasta yhdistyy diakonian kentällä perustoiveikkuuteen. Valtaosa teistä diakoniatyöntekijöistä kokee, että omaa hyvät voimavarat kohdata työssään muutoksia ja uusia haasteita.

Muutoksen keskellä on tärkeää hahmottaa mikä oikein muuttuu. Kun maailma muovaa ihmisiä ja myös kirkon elämää ja etsimme diakonian suuntaa, tarvitsemme keskustelua, toimintaympäristön hahmottamista ja yhteiskunnallista analyysia.

Tällaisessa maailmassa Kiplingin kuusi palvelijaa ovat myös avuksi. On jaksettava esittää kysymyksiä ja mentävä kohti monimutkaista maailmaa. Kysymykset voivat olla yksinkertaisia, mutta vastaukset ovat sitä vain harvoin. Silti on maltettava rakastaa kysymyksiä.

Hyvien kysymysten esittäminen nousi esille myös diakoniabarometrissa. Lähes kaikki diakoniatyöntekijät näkivät, että yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen on diakonian tehtävä. Toisaalta kuitenkin kolme neljästä vastaajasta kertoi tarvitsevansa lisäpanostusta politiikan lukutaitoon, jotta ymmärtäisi paremmin poliittisten päätösten vaikutukset yhteiskunnassa.

Yhteiskunnallinen keskustelu ja hyvien kysymysten esittäminen ovat asioita, joihin haluan teitä tänään rohkaista. Te tunnette ihmisten arjen ja osaatte tarkastella julkisen keskustelun kysymyksenasetteluja myös kriittisesti. Puhutaanko oikeista asioista? Vastataanko kysymyksiin, jotka ovat totta ihmisten arjessa?

Diakonian ääni on väkevä siellä, missä ei pelkästään vastata ajan haasteisiin, vaan haastetaan aika. Siksi teitä kutsutaan kysymään, onko keisarilla vaatteita ollenkaan. Olisiko aika haastaa esimerkiksi kilpailuun ja vertailuun perustuva tarve olla koko ajan parempi, suorittaa enemmän ja saada lisää?

Hyvät kuulijat, rakkaat diakoniatyöntekijät

Tänä vuonna vietetään diakonian juhlavuotta. Juhlavuosi on tärkeä mahdollisuus pitää esillä sekä lähimmäisen palvelemisen luovuttamattomuutta että diakonian virkaa.

Diakoniatyöntekijöiden tekemällä työllä toisten ihmisten ja toivon puolesta voi olla ja on syvät jäljet, vaikka siitä ei ehkä ensimmäisenä historiankirjoissa kirjoitetakaan. Ehkä joku nostaa vuosikymmenten kuluttua lapsensa syliin ja katsoo häntä silmiin siksi, että hänen isovanhempansa on tullut tiukan paikan tullen nähdyksi ja saanut apua elämäänsä.

Teillä, hyvät diakonian ammattilaiset, on jokaisella omat karismanne ja tämä on diakonian rikkaus. Yhteinen onnistuminen tulee mahdolliseksi siellä, missä jokainen tuo yhteiseen työhön oman itsensä, omat lahjansa ja omat vahvuutensa. Teillä ammattilaisilla on tukenanne myös vahva ammattitaito, harkintakyky, keinovalikoima, alan tuntemus ja verkostot.

Kiitos siitä, että annatte osaamisenne ja näkynne kirkon ja toisten ihmisten käyttöön!

Palkintojen jakaminen

Tänään aivan erityisen huomion ja kiitoksen saa kaksi henkilöä, jotka palkitaan diakonian kultaisella ansiomerkillä.

Kirkon diakonian kultainen ansiomerkki voidaan myöntää tunnustuksena pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta työstä diakonian hyväksi. Se voidaan myöntää henkilölle, joka on ansioitunut tunnustusta ansaitsevalla tavalla (pääsääntöisesti) valtakunnallisella tasolla erityisesti heikoimmassa asemassa olevien auttamisessa ja hyvinvoinnin edistämisessä, uuden diakoniatoiminnan kehittämisessä ja järjestämisessä tai diakonian näkyvyyden vahvistamisessa.

Diakonian kultaiset ansiomerkit on myönnetty tänä vuonna Päivi Löytylle ja Tuula Mertaselle. Kutsun tänne eteen Tuula Mertasen sekä Jaloo Mpadhin, Namibian evankelisluterilaisen läntisen hiippakunnan projektikoordinaattorin, joka ottaa palkinnon vastaan Päivi Löytyn puolesta.

Päivi Löytty toimii tällä hetkellä kehittämiskoordinaattorina, kirkollisessa työssä, Namibiassa. Päivi on suorittanut Kirkon nuorisotyönohjaajan tutkinnon vuonna 1983, diakonin tutkinnon vuonna 1997 ja sosiaali- ja terveysalan AMK-tutkinnon vuonna 2013.

Päivi Löytty on kehittänyt yli 20 vuoden ajan kirkon toimintaa Namibiassa. Työ on diakonisesti painottunutta ja pienillä resursseilla tapahtuvaa. Hän on pitänyt esillä heikoimmassa asemassa olevien ihmisten avun ja tuen tarvetta tarmokkaasti ja pitkäjänteisesti sekä kehittänyt yhteisöllisellä työotteella uusia toimintatapoja ja vapaaehtoisverkostoja.

Vuonna 2018 Päivi Löytty aloitti neuvottelut puhelinauttamisen käynnistämiseksi Namibian Evankelisluterilaisen kirkon läntiseen hiippakuntaan. Toiminta käynnistyi hienosti ja suunnitelmissa on laajentaa toimintaa koko Namibian alueelle. Vastaavanlaista puhelinauttamistoimintaa ei tiettävästi ole olemassa missään muualla Afrikan maissa.

Tuula Mertanen työskentelee Joensuun seurakuntayhtymässä, jossa hänen työalueinansa ovat erityisdiakonia ja vammaistyö. Koulutukseltaan Tuula on diakoni-sosionomi AMK.

Tuula Mertanen on uranuurtaja saavutettavuuden edistäjänä. Hän on tunnollinen ja esikuvallisesti työnsä hoitava, mutta myös valtakunnallisesti ja kansainvälisesti vaikuttava. Tuula edustaa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa kansainvälisessä huonokuuloistyön verkostossa. Hän on Kirkon saavutettavuuden ja vammaisuuden neuvottelukunnan monivuotinen jäsen.

Koska Tuula itse on syntymästään kuuro ja viittomakielinen, ansiomerkin myöntämällä tuomme esille samalla vammaisten ja viittomakielisten kirkon työntekijöiden vaikuttavuutta, monitahoista lahjakkuutta ja osaamista kirkon työhön.