Jäljelle jää kiitos

Joh. 5:1-15

Kesän taittuessa syksyyn kävin iltaisin lyhyitä merkityksellisiä keskusteluja. Tätini elämä oli tulossa valmiiksi. Hän odotti kotiin pääsyä yhden terveyskeskuksen vuodeosastolla.

Iltaisin soitin hänelle ja lauloin jonkin iltavirren tai muun tutun laulun. Vaihdoimme lyhyesti kuulumisia silloin, kun hänellä oli siihen voimia.

Nämä lauluhetket tulivat myös itselleni tärkeiksi. Iltalauluissa soi myös oma kaipaukseni, eletty elämä, sen ilot ja haavat, huomisen toivo. Laulut ovat monelle meistä hengellisen elämän kehto ja kohtu, turvapaikka.

Kun ollaan rajalla, ihmisen sanoilla on erityisen paljon painoa. Viimeisissä sanoissa usein tiivistyy elämän mukanaan tuoma viisaus ja tärkeät avoimetkin kysymykset.

Tätini päätti keskustelumme usein seuraavasti:
”Kiitos, kun olet ollut minun elämässäni. Kiitos, kun olet tukenut. Kiitos, kun olet jakanut matkaa.” Toisinaan hän jaksoi sanoa iltalaulun jälkeen vain: ”Kiitos, kiitos, kiitos. Ja vielä kerran kiitos.”

Sanoissa oli paljon painoa.

Kiitos, että olet ollut elämässäni. Meidän tulisi muistaa sanoa se ääneen toisillemme useammin, myös ihan tavallisen arjen keskellä.

Tätini kiitollisuus puhuttelee minua. Kun kaikki muu oli riisuttu, jäljelle jäi kiitos. Elämän päättyminen tuntui hänestä kotiin pääsemiseltä.

Tämän pyhän tekstit puhuvat kiitollisuuden merkityksestä. Tunnemme kiitollisuutta tästä kauniista Lavian kirkosta. Liitymme täällä osaksi sukupolvien ketjua.

Johanneksen evankeliumin katkelma vie meidät toisenlaiseen juhlaan kuin tämä Lavian kirkon 200-vuotisjuhla. Käsillä on juutalainen juhla ja Jeesus tekee jo toista matkaansa Jerusalemiin.

Olemme vesialtaan ympärillä, jonka ympärillä on suuri joukko sairaita: sokeita, rampoja ja halvaantuneita. Elämän kuluttamat ja toisten apua vailla olevat odottavat ihmettä. Alkaisipa vesi kuohua. He uskoivat, että se, joka ensimmäisenä ehtisi kuohuvaan veteen, tulisi terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.

Missä ovat tämän päivän vesialtaat?
Missä suuri joukko sairaita, jotka odottavat pelastajaa, parantumisen ihmettä?

Ajattelen tätiäni ja lukemattomia muita, jotka elävät elämän viimeisiä viikkoja, kuukausia ja vuosiaan toisten apuun turvautuen. Suomen väestö kuuluu maailman vanhimpiin. 65 vuotta täyttäneitä on meillä koko väestöstä yli 20 prosenttia. Ja määrä kasvaa.

Vanhimmat heistä ovat nähneet Suomen sodat, jälleenrakennuksen, taloudellisen vaurastumisen ja hyvinvoinnin kasvun.

Moni asia on heidän elämänsä aikana muuttunut paremmaksi. Yhdessä on haluttu rakentaa hyvää tulevaisuutta tuleville sukupolville. Elämä on antanut paljon, mutta myös kuluttanut, koetellut. Kaiken keskellä on kuitenkin ollut monia kiitoksen aiheita.

Vähitellen elämä riisuu. Hoitoa tarvitsevien määrä kasvaa. Kaikki eivät saa apua silloin, kun he sitä kipeästi tarvitsisivat. Hoitajista on suuri pula.

Arvostan ja ajattelen suurella kiitoisuudella kaikkia heitä, jotka tänään hoitavat meidän vanhuksiamme. Toisten turvissa elävä etsii hoitajansa kasvoista pelastajaa, hänen käsiensä kosketuksista parantajaa.

Mutta altaan reunalla on eri ikäisiä ihmisiä.

Vanhojen ihmisten lisäksi siellä on suuri joukko nuoria. Elämme suurimman taloudellisen hyvinvoinnin keskellä kuin koskaan aikaisemmin, ja samalla yhä useampi nuori voi huonosti. Pahoinvointi, ahdistus ja uupumus lisääntyvät. Se näkyy tutkimuksissa, kouluterveyskyselyissä ja nuorisopsykiatrian asiakasmäärissä.

Lapset ja nuoret imevät itseensä maailman levottomuudet, sodat ja luonnon pahoinvoinnin. Some tuo kaiken silmien eteen reaaliajassa. Uutistulvan lisäksi nuori on somen katseen alla haavoittuva.

Missä on pelastaja, missä parantaja?
Tässä maailmassa on niin monenlaisia kuohuja.

Altaalla on monia muitakin, jokainen oman elämänkertomuksensa kanssa.

Betesdan altaalla on suuri joukko ihmisiä. Emme tiedä, miksi Jeesuksen huomio kiinnittyy heistä yhteen. Emme tiedä sitäkään, mitä tautia mies sairastaa, mutta tiedämme, että hän on ollut sairaana kauan, jo 38-vuotta.

Kertomus on riipaiseva. Miehellä ole ketään, kuka auttaisi hänet altaaseen. Aina, kun hän yrittää ehtiä parantavaan kuohuun, joku muu ehtii sinne ensin.

Ja kuitenkin juuri tämän kaikkien jalkoihin jäävähän miehen Jeesus haluaa meidän muistavan. Hän on meille viesti Jumalan huomiosta.

Betesdan altaalla ihmisiä oli suuri joukko. Kaksi tuhatta vuotta myöhemmin täällä pohjolassa moni sairas, eri tavoin sokea, rampa tai halvaantunut odottaa parantajaa ja pelastajaa yksinäisyydessä.

Ei ole ketään, kuka toisi parannuksen elämään, pelastuksen arkeen. Niin moni jää tänäänkin toisten jalkoihin.

Kertomuksen sairaalle miehelle Jeesus sanoo samoin kuin hän sanoo halvaantuneelle miehelle Kapernaumissa (Mark 2): ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele.”

Jeesus parantaa miehen. Myöhemmin tavatessa hän sanoo vielä: ”Olet nyt terve. Älä enää tee syntiä, ettei sinulle kävisi entistä pahemmin.”

Tuolloin ihmiset ajattelivat, että sairaus oli seurausta jostakin synnistä. Se oli tavallinen ajattelutapa Antiikin ajan ihmisille. Vanhasta testamentista muistamme useita kertomuksia, joissa Jumala rankaisee kansaansa, joka ei tottele häntä. Eikä ajatus ole vieras Uuden Testamentin kertomuksissakaan.

Lukemattomat ihmiset ovat eri aikoina erilaisten elämän kriisien keskellä kysyneet, miksi minulle käy näin. Onko sairaus tai elämään kuuluva hauraus ja kärsimys seurausta jostakin. Olenko tehnyt jotain väärin, josta sairauteni tai elämäni taakat johtuvat. Kannanko minä harteillani edellisten sukupolvien tekemiä erheitä.

Tällainen ajattelu on mahdollistanut ihmisten eristämisen, syyllistämisen ja alas painamisen. Ja niin tapahtuu yhä. Asetamme hauraiden ja apua tarvitsevien ihmisen harteille entistä painavampia taakkoja. Koetamme löytää helppoja ja yksinkertaisia selityksiä. Vastauksia kysymyksiin, joihin ei ole vastauksia.

Myös lyhyissä keskusteluissa tätini kanssa hän toisinaan pohti, miksi hänen pitää nyt olla tässä: haluaako Jumala tätä?

Tätä kysyvät myös opetuslapset. Johanneksen evankeliumissa on kertomus, jossa Jeesus kohtaa sokeana syntyneen miehen. Opetuslapset kysyvät, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi mies on sairas, hän itse vai hänen vanhempansa. Jeesus vastaa opetuslapsille: ”Ei hän, eivätkä hänen vanhempansa.”

Elämme usein niin, että vaningoitamme itseämme, lähimmäisiämme ja Jumalan luomaa maailmaa, mutta sairauden ja haurauden keskellä kamppailevalle Jeesuksen viesti on lohdutus.

Hän ei torju sairasta, ei sairautta, ei ulkopuolisiksi itseään kokevia. Hän kutsuu seuraansa muiden hylkäämiä, eri tavoin ahtaalla olevia. Hän pysähtyy, kohtaa, auttaa ja parantaa.

Hyljeksitty, ihmisten torjuma, sairauden tuttava ja kipujen mies tuntee sinunkin kipusi. Hän ei halua elämääsi kärsimystä. Mutta passio pysyy tässä maailmassa. Sen keskellä hän on, ei jätä sinua yksin.

Tänään juhlimme 200-vuotiasta Lavian kirkkoa ja olemme kiitollisia täällä ennen eläneistä. Tämän kirkon historiaan liittyy kiinnostavia vaiheita. Jo ennen tämän kirkon valmistumista tällä alueella on ollut kirkko, paikka, mihin ihmiset ovat voineet tulla elämän ilossa ja hädässä.

Tätä kirkkoa alettiin rakentaa tälle kauniille paikalle ennen kuin lupaa kirkon rakentamiseen oli. Työtä tehtiin salassa ja ripeästi. Kun tieto kirkon rakentamisesta kantautui viranomaisten korviin, rakennustyön jatkaminen kiellettiin. Mutta esivalta oli kaukana Laviasta. Työ jatkui.

Myöhemmin kirkon viralliset piirustukset hyväksyttiin. Tuomiokapituli sai kutsun kirkon vihkiäisiin jo kolmen viikon päähän. Kapitulista määrättiin, ettei juhlaa saa pitää: lavialaisten itsepäisyydelle haluttiin asettaa rajoja. Kerrotaan kuitenkin, että juhlapäivänä kirkko oli täynnä väkeä.

Kirkon rakentamista käsiteltiin tuomiokapitulissa useita kertoja ja rakentajat haastettiin oikeuteen luvattomasta toiminnasta. Täällä vedottiin ymmärtämättömyyteen. Erilaisten vaiheiden kautta päästiin sopuun, ”koska eivät he teoillaan olleet etsineet omaansa ja kirkko oli erittäin hyvin rakennettu”. Lopulta kirkko vihittiin juhlallisesti heinäkuussa 1824, vuoden päästä valmistumisesta.

Tänään olemme kiitollisia kirkon rakentajista. Kaikista ennen eläneistä, jotka eri aikoina ovat tänne kokoontuneet ja täältä lähteneet elämänsä arkeen Jumalaan turvautuen. Kiitämme sukupolvien ketjusta.

Maailman muutos ei pysähdy. Se tuntuu ihmisten elämässä, seurakuntien arjessa, mutta elämä täällä jatkuu ja tämä kirkko on täällä asuvien suojapaikka.

Tätini pääsi perille, lopulliseen kotiin. Hänen elämänsä tuli valmiiksi.
”Kiitos, kun olet ollut minun elämässäni.”

Toistemme elämään, Jeesus meidät lähettää. Jotta emme jäisi toisten jalkoihin, tarvitsemme matkaystäviä.

Parantumisihme tapahtuu siellä, missä syntyy yhteys: minut nähdään, kaipuuni ja tarpeeni tunnistetaan. Pelastaja on siellä, missä voimme kokea elävämme toistemme turvissa. Parantaja on siellä, missä eri tavoin sairaille ja elämän kuluttamille, hengellisesti kipeille ja yksinäisyyttä tunteville koettaa paremmat ajat.

Jeesus on keskellämme myös tänään.
Ihmisjoukossa hän näkee sinut, sinun kaipauksesi ja kysyy: tahdotko tulla terveeksi?

Jumala, joka on sinut luonut, rakastaa sinua. Hän on luvannut pitää sinusta huolen. Elämällään ja kuolemallaan hän tekee ehjäksi sen, mikä on vajavaista ja rikkonaista. Saat olla turvassa kaiken sen keskellä, missä elämääsi elät.