(Joh. 14:15–21)

Rakkaat ystävät,
hyvä juhliva seurakunta.

Tänään on monta syytä juhlaan. On Merimaskun kirkon 300-vuotisjuhla ja on helluntai, kirkon syntymäpäivä.

On suuri ilo olla tässä juhlassa teidän kanssanne. Palasin maanantaina töihin virkavapaalta. Ajattelin, että saarnan kerron yhdestä paikasta, jossa tänä keväänä vietin aikaa, sillä siellä tuntui helluntain henki ja sielläkin oltiin saaressa.

Asuimme kuukauden Englannin itärannikolla pienessä saaressa Holy Islandilla, jota kutsutaan myös Lindisfarneksi. Saarelle perustettiin luostari 600 luvulla ja sieltä kristinusko levisi pohjoiseen Englantiin ja Skotlantiin.

Saari on vuoroveden takana. Kaksi kertaa vuorokaudessa meren pohjaan avautuu ikivanha pyhiinvaeltajien tie. Pengertie saareen avattiin 1960 luvulla. Saaressa asuu noin 150 ihmistä, mutta siellä vierailee vuosittain 600 000 ihmistä: pyhiinvaeltajia, luontoihmisiä ja turisteja.

Pienellä saarella minua puhutteli kristittyjen yhteys. Siellä oli katolinen kirkko, reformoitu kirkko ja anglikaanikirkko sekä erilaisia kristillisiä yhteisöjä. Helluntain hengessä he järjestivät saaren viikoittaisen hengellisen elämän yhdessä. He haluisivat kulkea varhaisten kelttiläisten pyhien jäljissä ja olivat sitoutuneet yhdessä varjelemaan Jumalan luomaa haurasta luontoa sekä kristillisen uskon moninaisuutta. He ajattelivat, että vain silloin heidän todistuksellaan on merkitystä: puhaltaa helluntain tuulet.

Toiseksi vuorovesi opetti paljon. Kun tie saareen oli auki, elettiin vilkasta aikaa. Kun tie sulkeutui, kaikkialle laskeutui ihmeellinen hiljaisuus. Ihmisinä kaipaamme samaa rytmiä: yhteyttä, toisia ihmisiä, yhdessä oloa ja toisaalta hiljaisuutta. Vuorovesi opetti, että kumpaakin tarvitaan, vuorottelu on välttämätöntä. Saaren ihmisille luonto ei ollut vain kaiken taustalla olevaa kauneutta. Se on Jumalan ilmoituksen paikka. Vuorovesi on Jumalan hengityksen rytmi.

***
Ja taas olemme saaressa. Tämä kirkko on ihmeellinen helmi, yksi Suomen vanhimmista puukirkoista ja sijaitsee poikkeuksellisen kauniilla paikalla, meren äärellä, vanhojen kulkureittien varrella. Koko kirkonmäki julistaa kauneudellaan. Tässä kirkossa ja kirkkopihassa elää yhteinen muisti, menneiden sukupolvien usko ja luottamus.

Viime vuosina olette täällä yhdessä pohtineet, millainen on Merimaskun seurakunnan tulevaisuus, miten parhaalla tavalla vaalia helluntain henkeä. Tiedän, että se ei ole ollut helppoa. Näissä pohdinnoissa historian perspektiivi voi auttaa ja tuoda rauhaa, kun katsotte huomiseen. Merimaskun alue kuului aluksi Maskun seurakuntaan. 1500-luvulla Merimasku liitettiin Naantaliin. 1600-luvun puolivälistä Merimasku oli Naantalin kappeli. Itsenäinen seurakunta Merimaskusta tuli vuonna 1904.

Kaikkina aikoina kirkko on ollut merimaskulaisten yhteinen koti: sykkivä sydän. Jo kolmensadan vuoden ajan merimaskulaiset ovat pitäneet tästä rakkaasta kirkostaan hyvän huolen. Tänään kiitämme edellisten sukupolvien ja tämän ajan vastuunkantajista. Rukoilemme, että myös tulevina vuosisatoina tässä kirkossa sykkisi elämä, Kristuksen valo loistaisi ja rakkauden henki leviäsi täältä ihmisten arkeen.

***

Elämme aikaa kahden ihmeellisen tapahtuman välissä. Helatorstaina muistimme Jeesuksen taivaaseen astumista ja tänään ihmettelemme helluntain tapahtumia, kirkon syntymäjuhlaa.

Kuljemme ajassa vielä paljon kauemmaksi, kuin tämän kirkon syntyaikoihin tai seurakunnan elämän varhaisiin vaiheisiin.

On juutalaisen sadonkorjuujuhlan aika, Jerusalemissa on koolla paljon väkeä. Vähän niin kuin tänään täällä Merimaskun kirkon 300-vuotisjuhlassa.

Jeesuksen seuraajat ovat kokoontuneet yhteen. Heidän seuraansa on liittynyt pyhiinvaeltajia kaukaa: kaikista kansoista, mitä taivaan alla on. Kuulimme Katjan lukemana, kuinka yhtäkkiä taivaalta kuului kohahdus, raju tuulenpuuska täytti talon. Tulenlieskat laskeutuvat Jeesuksen oppilaiden päälle. Niiden hulmutessa eri puolilta saapuneet pyhiinvaeltajat kuulivat Jumalan hyvistä teoista, jokainen omalla kielellään. Tapahtui ymmärtämisen ihme.

Ymmärtämisen ihmettä seurasi rakkauden ihme. Sekalaisena ja inhimillisenä joukkona he halusivat elää keskinäisessä yhteydessä. Jeesuksen seuraajat tunnettiin ja tunnetaan siitä, että he rakastavat toisiaan.

Kuultu evankeliumin katkelma on osa Jeesuksen jäähyväispuhetta. Siinä Jeesus puhuu uskon ja rakkauden merkityksestä. Jeesuksen rakastaminen on hänen käskyjensä pitämistä.

Käskyjen pitäminen ja rakastaminen ei ole helppo tehtävä. Mutta Jeesus ei jättänyt seuraajiaan orvoiksi. Hän lupasi avuksi Pyhän Hengen.

Johanneksen evankeliumissa Pyhästä Hengestä käytetään kreikankielistä sanaa parakletos. Sana tarkoittaa auttajaa, rinnalle kutsuttua ja aivan lähellä olevaa apua.

Henki on puolustaja, joka ”pysyy luonanne ja on teissä”. Henki on Kristuksen jatkuvaa läsnäoloa seurakuntansa keskellä. Tätä henkeä myös me tarvitsemme, jotta voimme olla apuna ja lohduttajina toisillemme.

Tänäänkin Henki puhuu jokaiselle meistä, kieltä, jonka sydämemme tunnistaa.

”Minä annan teille uuden sydämen
ja teidän sisimpäänne uuden hengen.
Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois
ja annan tilalle elävän sydämen.” (Hes. 36:26)

Kyllähän me tiedämme, mitä kivisydämisyys on. Ja mitä taas tarkoittaa, kun kovuus väistyy ja henki saa sydämen sykkimään, elämään.

Usko on lahja, sitä ei tarvitse eikä sitä voi puristaa itsestään. Jumalan henki on vapauden ja armon henki, se liikkuu missä tahtoo ja milloin tahtoo. Emme voi kahlita sitä, emmekä omia sitä. Mutta se puhaltaa myös meihin, silloinkin, kun tuntuu, ettei mitään tapahdu.

Usko on jatkuvaa uudestisyntymistä, jatkuvaa uudistumista. Saamme tulla elämämme pimeyksien kanssa valoon, herätä niin kuin helluntain luonto uuteen kesään. Kun rakkauden henki puhaltaa, pimeys väistyy, eikä kuolemalla ole viimeistä sanaa.

Kun kivisydän vaihtuu eläväksi sydämeksi, sykkivät meissä hengen hedelmät: rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, ­hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.

Niistä Jeesuksen seuraajat tunnetaan.

Elävä sydän näkyy suurien sanojen sijaan sitoutumisena yhteiseen elämään, pieninä tekoina. Johannes Krysastomos on sanonut sen viisaasti: ”Kaikkina aikoina tarvitsemme tekoja ja toimia, emme vain sanoja. Kenen tahansa on helppoa sanoa tai luvata jotakin, mutta ei ole helppoa pitää, mitä on luvannut.”

Johanneksen evankeliumi korostaa tämän hetken merkitystä. Emme tiedä, kuinka kauan täällä olemme, emme tiedä mitä tarkoittaa vielä vähän aikaa. Emme tiedä sitäkään, millaista on tulevaisuus, joka meidän eteemme avautuu. Emme tunne huomista päivää.

Mutta juuri tässä hetkessä saamme heittäytyä Jumalan varaan. Jumalan, joka on hiljaisten, unohdettujen ja syrjään sysättyjen Jumala. Hän on meidän auttajamme, rinnalla kulkijamme ja aivan lähellä oleva apumme.

Hyvä juhliva seurakunta,
me kaipaamme rakkauden tulta ja hengen kosketusta. Kaikkea sitä, mitä Jeesuksen seuraajat saivat kokea ensimmäisenä helluntaina.

Tänäänkin Hengen tuuli puhaltaa. Ehkä voit tuntea sen poskillasi, kuulla puiden suhinassa, nähdä aaltojen liikkeessä. Luomakunnan kauneus todistaa Jumalan läsnäolosta maailmassa.

Jeesus ei jättänyt meitäkään orvoiksi. Hän on luvannut pysyä sinun lähelläsi. Hän on täällä Sanassa ja ehtoollisessa, myös meissä: sinussa ja minussa.

Helluntain henki on rakkauden mahdollisuus elämässämme tänään ja elämämme jokaisena päivänä.

Siksi pyydämme:
Tule, sydänten valo,
sinä paras lohduttaja,
sielun suloinen vieras ja lämpö.