Sodan musta peitto

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 5:

Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.

”Valvoin ja kauan mietin ollutta ja mennyttä. Kertasin elettyä elämää. Ahdistus oli päällimmäisenä, kuin peitto kaiken yllä.

Se juontaa lapsuudesta. Oli sota. Oli liikaa työtä, oli pelkoa ja hätää, puutetta kaikesta. Oli nälkä ja uupumus. Ahdistus jäi elämänikuiseksi peloksi, kun desantit ja lentokoneet pelottivat.

Mielessä pyörivät. Uudelleen en haluaisi elää. Minun aikani sattui sotiin ja sotakorvauksiin, puutteeseen ja orpojen kasvattamiseen ja se kaikki jätti jälkensä.

Vielä näin eläkeläisvanhuksena ollut elämä kaareutuu päälle kuin ukkosilma, täynnä pimeyttä ja uhkaa.”

Näin kirjoitti tätini sodan varjoista. Sota painoi ja herätti öisin vielä vuosikymmentenkin kuluttua.

”Autuaita murheelliset”, sanotaan.

***

Nyt painajaiset ovat muuttuneet todeksi Ukrainassa. Sota kylvää tuhoa ja kuolemaa. Miljoonat ukrainalaiset ovat joutuneet jättämään kotinsa.

Sodan julmuus koskettaa Suomessa asti. Se koskettaa Suomessa asuvia ukrainalaisia, heidän ystäviään, läheisiään ja työtovereitaan. Monella suomalaisella on sukua ja ystäviä Ukrainassa.

Meille suomalaisille Venäjän hyökkäys palauttaa mieleen myös oman historiamme. Tänään on 82 vuotta siitä, kun talvisota päättyi. Se rauha jäi lyhyeksi, seurasi uusi sota ja sen jälkeen vähitellen pitkä rauhanaika.

Minä sain syntyä Suomeen, jossa oli totuttu rauhaan. Synnyin Eurooppaan, jossa muurit murtuivat, ihmiset vapautuivat ja kansat yhdistyivät. Tunsin sodan varjon, mutta sotavirsien sijaan tuntui luontevammalta laulaa ”Auroiksi miekat taotaan, rauha ei pääty milloinkaan.”

Kasvoin luottamukseen, että hyvä kehitys jatkuu. Yöpöydällä ikonin vieressä pidin kiväärinhylsystä tehtyä ristiä, kuin muistona, ettei ikinä enää. Ja kun lapseni olivat pieniä, piirtelin iltaisin sormellani heidän selkäänsä ja hyräilin: ”Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.”

Tiesin, etten voi suojella lapsiani kaikelta pahalta. Silti luotin siihen, että hyvyyden voimat ovat pahuuden voimia väkevämpiä.

***

Omat lapseni ovat kasvaneet ilmastokriisin, totuudesta piittaamattoman poliittisen populismin ja viimeksi globaalin pandemian varjossa.

Luottamuksen maailma särkyi sinä aamuna, kun hyökkäys Ukrainaan alkoi. Lapset itkevät makuuhuoneissaan peittojensa alla ja kysyvät: onko meillä tulevaisuutta?

Talvi- ja jatkosodan lapset ovat nyt kahdeksankymmenvuotiaita. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on repinyt auki monen haavat, nostanut pintaan lapsuuden ja nuoruuden itkut sota-ajan pimeän peiton alta. Ne hiipivät esiin, vaikka sotakokemuksista olisikin vaiettu. Pommikoneet jylisevät jälleen taivaalla. Rakkaille lausutaan hyvästejä. Koti jää taakse ja evakkomatka alkaa.

Pelko ja kauhu koteloituvat ihmismieleen ja kehoon. Puhumisen ja jakamisen tarve on suurta. Kyyneleitä ei pidä peitellä, tunteita ei tule painaa alas.

***

Tänään sodan musta peitto on Ukrainan kansan päällä, kuin ukkosilma täynnä pimeyttä ja uhkaa. Sota jättää varjonsa vauvoihin, jotka syntyvät sodan keskellä, lapsiin, jotka imevät itseensä aikuisten kokemukset ja tunteet, nuoriin, joiden tulevaisuudensuunnitelmat murtuvat.

Pimeän peiton helmat ylettyvät Suomeen asti, täällä eläviin ukrainalaisiin, joiden koteja ja kotiseutua tuhotaan ja joiden läheiset kärsivät ja kuolevat. Pelko ja kauhu kaivavat tiensä ruumiin muistiin sukupolvien ajaksi.

Uskontojen edustajina tuomitsemme sodan. Tuomitsemme Venäjän hyökkäyksen. Tuomitsemme sen, että uskontoa käytetään sodan perusteluna.

Olemme järkyttyneitä siitä, kuinka hauras on inhimillisyyden perintö. Olemme järkyttyneitä siitä, kuinka ohuella langalla olemme kiinni tavallisessa arjessamme ja kuinka nopeasti tuo lanka voi katketa.

Silmitön pahuus synnyttää vihaa. Kukaan ei halua sodan laajenevan, ja samalla pelko siitäkin elää.

Kuinka pitkälle pahuus saa edetä? Kuinka paljon tuhoa vielä tarvitaan? Kuinka paljon kuolemaa? Sodan vaurioittamia lapsia ja nuoria? Tuhottuja haaveita, tuhottua elämää?

Ei enää yhtään lisää. Ei yhtäkään!

Emme saa sulkea silmiämme, emme saa turtua emmekä katsoa sivusta. Tänään meidän huutomme sekoittuu ukrainalaisten huutoon, kun yhdessä huudamme Jumalan puoleen: Auta, pelasta!

Verenvuodatuksen on loputtava.

***

Kristillinen toivo nousee kärsimyksestä, ristin juurelta: kuolemalla ei ole viimeistä sanaa.

Kenties yhteisestä rukouksestamme ei ole pysäyttämään tankkeja. Ehkä emme pysty sillä estämään lapsia joutumasta pommisuojiin, emme torjumaan tarkka-ampujien luoteja, emme suojelemaan vanhuksia, vammaisia, sairaita.

Sydämessään jokainen meistä voi kuitenkin puhkoa aukkoja pimeään peittoon, joka leviää Ukrainan ylle. Voimme kieltäytyä vihaamasta, voimme tarjota apuamme, voimme tehdä sovinnon tekoja.

Autamme avustusjärjestöjen kautta ja elämme ukrainalaisten rinnalla. Otamme pakolaiset ystävinä vastaan ja sitoudumme edistämään rauhaa kaikkien ihmisten välillä. Keskuudessamme elävät venäläiset eivät ole syypäitä sotaan vaan lähimmäisiä ja kanssaihmisiä kaikkien muiden ihmisten tavoin.

Rauha tarvitsee meistä jokaista. Rauhantyö alkaa omasta arjesta, lähisuhteista ja niiden ihmisten keskeltä, jotka meille on annettu. Sitä tehdään eri uskontojen sisällä ja välillä. Sitä tehdään kansojen välillä.

Sotakuvien keskellä katse kiinnittyy ihmisiin, jotka väsymättä auttavat, toimivat. He kutsuvat joukkoonsa myös meitä, sillä autuaita ovat rauhantekijät.

Ukrainalaisessa kansanikonissa Jumalanäiti levittää suojaavan valkoisen peiton ukrainalaisten turvaksi. Suojatkoon sama peitto myös sinua: ”Hän levittää siipesi yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla.”

Tallenne tilaisuudesta Alppilan kirkossa Helsingissä on katsottavissa Yle Areenassa, https://areena.yle.fi/1-50846364