Tuntolevy

Olen tänä itsenäisyyspäivänä ajatellut isoisääni. On jatkosodan neljäs vuosi, toukokuu vuonna 1944. Pian käynnistyisi Neuvostoliiton suurhyökkäys, mutta vielä suomalaisilla ei ole siitä tietoa.

Isoisäni palvelee kenttäpappina ja pitää hartautta Karhumäessä. Hän puhuu sotilaan tuntolevystä, pienestä mutta merkityksellisestä esineestä, jonka jokainen saa astuessaan armeijan palvelukseen. Tuntolevy roikkuu sotilaan kaulassa. Siinä on kaksi osaa, jotka muistuttavat, kuka olen ja mitä maata palvelen.

Tämän tuntolevyn sain lainaksi lapseltani, joka suorittaa parhaillaan varusmiespalvelustaan. Nykyään tuntolevyä kutsutaan tunnuslevyksi, mutta sen merkitys on sama. Kun katson pientä esinettä, sydäntä puristaa. Liityn kaikkien maailman äitien huutoon Eeva Kilven sanoin: Ei, ei, ei. Ei sotaa!

Tuntolevy tuntuu erityiseltä esineeltä tänä levottomuuksien ja epävarmuuden aikana. Sodan keskellä tuntolevy oli korvaamattoman arvokas esine. Sen avulla varmistui kaatuneiden henkilöllisyys. Sekä talvi- että jatkosodassa huolehdittiin siitä, että rintamalla kaatuneet kuljetettiin kotipaikkakunnalle ja siunattiin kotiseurakunnan sankarihautausmaahan, jos se suinkin oli mahdollista.

Tuntolevyn tarkoitus oli myös isoisäni mielessä, kun hän puhui Karhumäen radiossa näin: ”Tuntolevyn saamiseen sisältyy kaatumisen mahdollisuus. Siksi sen kantamiseen liittyy ainakin alussa, jotakin kammottavaa. Talvisodassa sattui, että moni lähetti tuntolevyn kotiin muistoksi vaimolle, morsiamelle tai muulle omaiselle. Sillä tavoin siitä pääsi kaikkein helpoimmin.”

Sitten isoisäni muistutti, että ihmisellä on näkyvän tuntolevyn rinnalla näkymätön tunnus: Kristityn tuntolevy. Se ei roiku kaulassa, vaan se on sydämessämme. Myös Kristityn tuntolevyssä on kaksi osaa: ”Herra tuntee omansa” ja ”Luopukoon vääryydestä jokainen, joka lausuu Herran nimen”. (2 Tim. 2:19)

Kristityn tuntolevyn ensimmäinen osa muistuttaa, että jokainen ihminen on Jumalan tuntema ja arvokas. Toinen taas ohjaa elämään kantamansa tunnuksen mukaisesti: luopumaan vääryydestä ja pyrkimään oikeaan.

Kaikenlaisina aikoina perusta on sama: hyvä omatunto ja pyrkimys oikeaan. Meidän tulee kärsivällisesti puhua rauhasta ja pyrkiä sitä kohti.

Hyvä kuulija, millainen on sinun tuntolevysi. Entä minun?

Jo antiikin filosofit ajattelivat, että omatunto on jokaisessa ihmisessä oleva sisäinen taju oikeasta ja väärästä. Myös luterilainen ajattelu nojaa siihen, että ihmisyyteen kuuluu syvään istutettu käsitys siitä, miten asioiden olisi hyvä olla.

Omatunto ei kuitenkaan ole vain kristittyjen tai muiden uskovien omaisuutta. Jokainen voi tehdä viisaita ja moraalisesti punnittuja valintoja. Luther kärjistää ajatuksen: ”Parempi viisas ja jumalaton hallitsija kuin hurskas ja tyhmä.”

Kristityt ajattelevat, että ihmisen omatunto on sidoksissa Jumalan Sanaan. Vuorisaarnassa Jeesus opettaa: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt 7:12)

(Tämä kultaisen säännön ajatus on yhteinen uskonnosta, kasvatuksesta ja kulttuurista riippumatta. Omatunto on siis jotakin ihmisille yhteistä. Se on yhteistä tuntoa siitä, mikä on oikein ja hyvää.)

Gyllene regelns tanke är densamma oberoende av religion, uppfostran eller kultur. Samvete är alltså något som är gemensamt för mänskan. Det är en gemensam känsla av vad som är rätt och riktigt.

Maailmaa katsellessa miettii, olemmeko kadottaneet kyvyn pyrkiä hyvään ja oikeaan. Monet kärsimykset ovat ihmisen itsekkyyden seurausta: luontoa tuhotaan, maapallon resursseja jaetaan epätasaisesti, eri puolilla soditaan.

Omatunto soimaa sisällämme ja yhteisessä tunnossamme. Emme ole sivustakatsojia.

Päivän evankeliumi puhuu meille samasta, mistä isoisäni Karhumäen radiossa. Se vakuuttaa, että Jumala tuntee omansa. Jeesus sanoo: ”Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut”.

Olemme siis Jumalan tuntemia. Samaa tuntemista etsimme toistemme katseista. Haluamme tulla nähdyiksi sellaisina kuin syvimmiltämme olemme: mitä rakastamme, mitä pelkäämme, mikä on meille tärkeää ja mihin uskomme. Hetkissä, joissa tulemme näkyviksi kokonaisina, taivas hipaisee maata.

Identiteetti on niin syvä ja kokonaisvaltainen osa ihmisenä oloa, että siihen liittyvä torjutuksi tuleminen satuttaa kipeästi.

(Uskonto on kielen ja etnisen taustan rinnalla tärkeimpiä ihmisen identiteettiä rakentavia tekijöitä. Siksi se on voima, jota käytetään myös väärin.)

Religionen är tillsammans med språk och etnisk bakgrund, de viktigaste faktorerna när en mänskas identitet byggs. Därför är det en kraft, som tyvärr också används fel.

Erityisen vaarallista on liittää uskonnollinen ja etninen identiteetti toisiinsa tavalla, joka sulkee osan ihmisistä ulos. Tämä on tärkeää sanoa aikana, jona poliittinen uskonnollisuus vahvistuu. Myös kristinuskoa ja muita uskontoja käytetään väärin vallankäytön ja poliittisten tavoitteiden välineenä. Vaarallinen kehitys näkyy eri puolilla maailmaa.

Uskontoa käytetään hyväksi, kun halutaan heikentää demokratiaa. Sen nimissä voidaan luoda viholliskuvia, kontrolloida yksilöiden elämää tai kaventaa naisten ja vähemmistöjen oikeuksia. Tämä ei ole oikein.

Samaan aikaan kaikkialla ja kaikissa uskonnoissa on omantunnon ihmisiä. Ihmisiä, jotka haluavat puolustaa jokaisen ihmisen arvoa, tasa-arvoa ja rauhaa. Tämä on oikein ja tavoiteltavaa.

Kristillinen perinne ja suomalaisuus ovat monelle meistä rakasta perintöä ja ihmisen identiteetissä totta yhtä aikaa. Suomalaisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin kristillisyys. Kansallinen identiteetti kuuluu kaikille suomalaisille. Kristillinen identiteetti taas ylittää kansojen rajat.

Jeesuksen seuraajia ei yhdistä sama tarha, vaan sama Paimen. Itsenäisyyspäivän evankeliumissa Jeesus muistuttaa, että hänellä on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä tarhasta (Joh. 10:16).

Jeesus viihtyy myös niiden ihmisten lähellä, joiden kanssa meidän on vaikea tulla toimeen. Hän etsiytyy sinne, mistä haluamme kääntää katseemme pois.

Evankeliumi on vapaana virtaava väkevä voima, joka kuuluu kaikille. Jumalan rakkaus ja huolenpito eivät tunne rajoja.

Jumala tulee ihmiseksi, jotta me löytäisimme tien toistemme luo. Jeesus tuntee haavoilla olevat sydämemme, hän kuulee hiljaiset huutomme. Eri tavoin elämän uuvuttamia hän ei jätä yksin. Hänen sanansa ovat täynnä rakkautta ja armoa. Hän on sielun suloinen vieras, sydänten valo ja rikkinäisten parantaja.

Hyvät kuulijat,
saamme elää monenlaisen hyvän keskellä.

Itsenäisyyspäivänä me kiitämme vapaasta Suomesta. Tästä kauniista ja rakkaasta maasta, sen luonnosta, äidinkielestä ja kulttuurista, ajattelun ja uskonnonvapaudesta, edellisistä sukupolvista ja juurista, kaikista suomalaisista.

Tänään kysymys meille on: miten vahvistamme rauhaa ja luottamusta, hyvinvointia ja huolenpitoa Suomessa – ja kaikkialla?

Paavali antaa tähän hyvän ohjeen: ”Olkaa keskenänne yksimielisiä. Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. Älkää olko omasta mielestänne viisaita. Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä. Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” (Room. 12:16–18)

(Tässä on kuvattu ihmisyyden tuntolevy, yhteisen tuntomme ydin: älkää pitäkö itseänne muita parempina, asettukaa vähäosaisten rinnalle, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.)

Här beskrivs människans känsloregister, kärnan i vår gemensamma känsla: håll er inte för bättre än andra, ställ er vid de svagas sida, lev i fred med alla.

Ihmisyyden tuntolevy on meistä jokaisella. Se ei kuulu vain joillekin, vaan kaikille. Jokainen tarvitsee ja kaipaa suojaa ja hoivaa. Tulemme ja lähdemme täältä yhtä alastomina.

Ihmisyyden tuntolevyn toinen puoli on se, mistä ihmiset tunnistavat meidät. Se näyttää, millaisia olemme ihmisenä ja millaisen jäljen jätämme. Miten olemme vastanneet kutsuun rakentaa rauhaa ja rakkautta? Näistä teoista meidät lopulta tunnistetaan.

Rakkaat ystävät,
Jeesus lähettää meidät toistemme luokse, erilaisina ja erimielisinäkin rakastamaan toisiamme, kantamaan kristityn tuntolevyä.

Hän ohjaa meitä kulkemaan sinne, missä on kaipausta, elämän kuormia ja yhteyden etsintää. Hän lähettää meidät maailmaan, kaikkeen sen vaivaan ja iloon valaisemaan toistemme kulkua ja kantamaan toisiamme.

Rakas Suomi tarvitsee myötätuntoa ja samalla puolella olemisen tuntua. Jokaisen tulisi voida luottaa siihen, että saa tukea silloin, kun sitä tarvitsee. Kristittyinä meidän tehtävämme on edistää myös maarajojen yli rauhaa, oikeudenmukaisuutta ja ylisukupolvista vastuuta.

Hyvä kirkkovieras,
tässäkin juhlassa Jeesus on hyvänä Paimenena keskellämme. Vaativan ajan ja kovan työn keskellä saat muistaa, että sinuakin kannetaan ja sinullekin jaetaan hyvää.

Paimen tuntee lampaansa, etsii eksyneen, sitoo murtuneen ja hoivaa uupuneen. Saat olla turvassa. Sinun ei tarvitse kantaa tuntolevyäsi yksin. Hyvä Paimen kantaa sinua kappaleen matkaa sydäntänsä vasten painaen ja kysyy: jaksathan taas, kun minä näin sinua kannan.